Puujumalan lapset

Kun eduskunta viime kuussa äänesti puhemiehestään, Sauli Niinistö -niminen ehdokas sai 89 ääntä ja tuli valituksi. Tämä järkytti syvästi lehtien pääkirjoitustoimittajia.

Iltalehden mielestä "nykyinen eduskunta menetti uskottavuutensa". "Tämän lapsellisen ja täysin ala-arvoisen näytelmän vuoksi meillä on nyt kriisi myös eduskunnassa", lehti kirjoitti ja vaati pikaisesti uusia vaaleja. Ilta-Sanomien mielestä "kansanedustajien protestissa oli lapsellisia piirteitä", ja Kaleva nimitti äänestystä "kiukutteluksi".

Miksi aikuiset pääkirjoitustoimittajat pahastuivat noin paljon siitä, että kansanedustajat yrittivät äänestää itselleen mahdollisimman siedettävää esimiestä?

No kun niin ei sovi tehdä! Tärkeintä on rituaali! Ja se että Salea ei arvostella, koska se on kingi! Ja kun oli kerran sovittu niin oli sovittu, tyrskimme täällä itku kurkussa me lapsekkaat kansalaiset ja meidän tuntojamme peilaavat pääkirjoitustoimittajat.

Liki hysteeriseen rituaaliriippuvuuteen liittyy kulttuurissamme vankka kulissiusko. On ihan sama, miten asiat ovat, kunhan ne päällepäin näyttävät siisteiltä. Väkivaltaakaan ei oikeastaan ole, jos jostain löytyy tilasto, jonka mukaan hengenvaarallista sakkia on jossain muussa maassa vielä enemmän.

Kaiken tämän takana on perussairautemme: järjetön, suunnaton auktoriteettiusko. Että meillä olisi joku, iso ja jämäkkä. Sen Jonkun selän taakse pääsisimme pakoon aikuisen elämää, joka on niin rankkaa, kun pitää yrittää ajatella itse.

Johtajia me kaipaamme kiihkeästi, ja millaisia: paras valinta tehtävään kuin tehtävään on aina pitkä, rennonkallista pukua pitävä mies, jolla on sovinnainen henkilöhistoria ja vuorosanat valmiiksi opeteltuina.

Tämä on syy, miksi Mikael Jungner ei voinut jatkaa Ylen johdossa. Hän keskittyi johtajaroolin näyttelemisen sijaan itse johtamistyöhön, mutta oli muuten oma itsensä. Se oli jo liikaa.

Koska Jungner oli nähty jopa YouTuben ja Facebookin kaltaisissa epäilyttävissä paikoissa, häntä "ei mitä ilmeisimmin enää pidetty tarpeeksi vakavasti otettavana henkilönä kansallisen yleisradioyhtiön johtoon", kuten Karjalainen juhlallisesti tiivisti.

Paras johtaja tällaiselle meidäntyyppiselle porukalle olisi komea, hymyilevä, etäinen ja muuttumaton puujumala. Sitä me saisimme palvoa rauhassa, se tyydyttäisi meidän päättymättömän kaipuumme.

Kirjoittaja on toimittaja.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi