Pyhän puutteesta tulee paha

Otan riskin ja kirjoitan aiheesta, jonka käsittely sanomalehdessä on hankalaa: pyhästä, pyhyyden kokemisesta. Uutista siinä ei ole, tolkullista otsikkoa siitä ei voi tehdä, ja haastateltavaksi suostuu enintään joku jo ennestään hurupääksi tiedetty.

Silti itse asia on monelle tuttu. Pyhä on universaali kokemus, uskontoja laajempi ilmiökenttä. Joku kokee pyhän syvässä hengityksessä, toinen kävelyretken hiljaisuudessa, kolmas näkee sen lapsen silmissä. Tavallisin – uskaltaisinko sanoa jopa arkisin – tapa pyhän kohtaamiseen on monelle taide: pyhyys koskettaa musiikissa, liikahduttaa kuvassa, puhuttelee sanoissa tai pakahduttaa esityksessä. Se on jotain vielä enemmän kuin tavallisen mahtava taide-elämys.

Pyhä kohottaa, antaa merkityksen, valaisee hetkeksi koko maiseman. Uskontotieteilijä Mircea Eliaden mukaan pyhä on jyrkästi erillään "maallisesta", tästä arkisesta ähinästä, mutta hänen kollegansa Nils Holmin mielestä pyhyyden kokemuksia voi esiintyä missä vain.

Miksi näin omituisesta ja epämääräisestä aiheesta sitten pitäisi kirjoittaa sanomalehdessä? Siksi, että ihmisyhteisö, joka ei pysty jakamaan pyhän kokemusta, on rampa – ja vaarassa rampautua vielä lisää. Kun yhteisöstä puuttuu kohottava voima, siinä syntyy tilaa laskeville kierteille: sulkeutumiselle, merkityksettömyydelle, vihalle. Pyhän taiteen vastakohta on nöyryytysviihde. Pyhän tilalle tulee paha.

Ennen vanhaan pyhyysmonopolia piti hallussaan kirkko. Pyhän kokeminen on edelleen mahdollista myös kirkossa, jos on niin kova jätkä, ettei häiriinny älyllis-eettisesti nollatasoisesta homojankutuksesta, iankaikkisesta naispappeuskitinästä ja supernopeassa tempossa juostuista jumalanpalveluksista. Näillä kirkon julkikuvaa hallitsevilla toimintamuodoilla ei ole pyhän kanssa paljonkaan tekemistä.

Olin syksyllä seminaarissa, jossa professori Tarmo Kunnas puhui pyhyydestä musiikissa. Oliko natsien Nürnbergin puoluekokous pyhä tilaisuus, jos siellä soitettiin uljasta musiikkia ja osanottajien tunnelma oli äärimmilleen kohottunut? Ei. Kyseessä ei ollut pyhä, vaan vaarallinen pseudopyhä, Kunnas vastasi kysymykseensä. Oikea, aito pyhä ei koskaan suuntaudu ketään vastaan, niin kuin ei huikea taide-elämyskään voi kääntyä kenenkään vahingoksi.

Yhteisö, joka tunnistaa pyhän, ei joudu äänestämään minareettien rakennuskielloista, koska se näkee rakennelmien sijaan ihmisen ytimeen.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi