Verta lavalle

Kuka on se ihmiskunnan vihollinen, joka on keksinyt, että musiikissakin pitää kilpailla? Maa on tulvillaan musiikkikilpailuja. Vuodenvaihteessa oli taas kerran pakko selvittää, kuka on paras laulamaan ja kuka soittamaan viulua.

Näin se menee: Kilpailuun pyrkii joukko ihmisiä, jotka ovat noin viisivuotiaasta omistaneet elämänsä musiikille. Tähän mennessä he ovat harjoitelleet tuhansia tunteja voidakseen jakaa kanssamme jotain olennaista. Alkukarsinnoissa heistä suurin osa raakataan kelvottomina pois.

Armoitetut kiipeävät lavalle kukin vuorollaan. Me muut tuijotamme. Kilpailijat soittavat tai laulavat niin hyvin kuin heistä ikinä irtoaa ja mihin he jännitykseltään pystyvät. Me muut tuijotamme edelleen, ja nyrpistelemme – paitsi sille yhdelle ihanalle, joka onkin ennakkosuosikkimme. Hänelle taputamme raivokkaasti. On niin kiva fanittaa! Ja voittajan kelkkaan pitää aina hankkiutua ajoissa.

Muita herjaamme asiantuntevasti. Onpa siinä sopraanolla kamala kaula-aukko. Ja mikä tuotakin viulistia vaivaa, sehän ei uskalla edes vilkaista yleisöön päin.

Jos

musiikkikilpailuissa haluttaisiin oikeasti vain selvittää, kuka soittaa "parhaimmin", osallistujat soittaisivat verhon takaa, eikä tuomaristo tietäisi ennalta edes nimilistaa. Mutta emmehän me semmoista halua. Me haluamme kilpailua, verta lavalle!

Pahinta musiikkikilpailuissa on, että kaikki pitävät tätä perverssiä näytelmää aivan normaalina ja asiaan kuuluvana. "Kilpailut tuovat muusikoille yleisöä, mediahuomiota ja työtilaisuuksia", kuuluu tavallisin perustelu. Aivan kuin kukaan ei muuten välittäisi musiikista tuon taivaallista.

Musiikkikilpailuihin verrattuna urheilukisat ovat reiluuden perikuvia. Urheilijoita mitataan täsmällisesti sekunnein, sentein ja pistein. Koko sielunsa peliin pannut muusikko saa sen sijaan kuulla, että häneltä "puuttuu persoonallisuutta", "tulkinta ei ollut aivan kohdallaan" tai esityksestä "oli kateissa se jokin". Mitä helvettiä, karjaisisi urheilija, jos kuulisi saman. Muusikko nielaisee.

Ei ihme, että nuoret muusikot pyytävät lääkäreiltä apua sydämen hakkaamiseen ja käsien kauhunhikeen. Ei ihme, että Sibelius-Akatemian kirjastosta löytyy useita kappaleita Laura Janssonin klassikkoa Urheilijan psyykkinen valmennus. Ei ihme, että edes musiikki ei enää saa olla se rauhan, ilon ja yhteyden ilmentymä, joka se syvimmältä merkitykseltään kaikesta huolimatta yhä on.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi