Yksityisiä ongelmia

Kirjailija Kerstin Ekman kertoo Sudentaljakirjoissaan ruotsalaisen kylän elämästä monen sukupolven aikana. 1800-luvulla syntynyt kätilö Hillevi tarvitsi kaiken energiansa elääkseen kunniallista elämää, josta muilla kyläläisillä ei olisi huomauttamista.

Hänen tyttärensä Myrten kätki aviottoman raskauden häpeän 1940-luvulla, antoi lapsen pois ja menetti paljon. Pois annettu tytär, nykytukholmalainen Ingefrid, adoptoi pojan Intiasta, kärsii kiireisyydestä ja potee riittämättömyyttä työssään pappina.

Lukekaa, ihmiset! Tästä trilogiasta saa noin tuhat uutta ajatusta. Niin kuin tämän: mitä kaikkea aiheutuu siitä, että häpeä on yhteiskuntaa ohjaavana voimana väistynyt, mutta sen tilalle on tullut syyllisyys?

Meitä edeltävät sukupolvet ovat hävenneet paitsi aviotonta lasta, myös sellaiseksi syntymistä, vammaisuutta, köyhyyttä, kuukautisia ja huonoja hampaita.

Nykyään harva lapsi on edes kuullut sanaa "äpärä". Lapsen vanhempia ei nimitetä "susipariksi", eikä kaupassa käyvän iskän tarvitse piilotella terveyssidepakettia katseilta kassahihnalla.

Häpeän sijaan meitä piinaa syyllisyys. Sitä podetaan lähipiirissäni muun muassa seuraavista syistä: Perunankuorien heittäminen sekajätteeseen. Lomalennot. Koskaan ei ehdi kuntosalille. Lapsille on liian vähän aikaa. Ei ole huolehdittu lisäeläketurvasta. Kellokortti on 30 tuntia miinuksella. Mummoja ja ystäviä tavataan harvoin.

Sähköpostissa on yli sata vastaamatonta viestiä. Ei jaksa lukea kirjoja. Viikonloppuvanhemmuus toimii huonosti. Autotalli on täynnä roinaa. Laskuja on rästissä. Silmäpussit näyttävät ikäviltä töissä. Maapallo tuhoutuu.

Koska yhteinen tietoisuus häpeästä on häipynyt, käymme rajoista julkista keskustelua koko ajan. Eikö eläkejohtajia hävetä nostaa noin hirmuisia bonuksia? Miten kaupunginjohtaja saattoi ottaa vastaan matkoja ja kestitystä? Miten poliitikko kehtasi myöntää itselleen vaalirahaa?

Syyllisyys on se voima, jolla meitä hallitaan ja meille myydään kaikenlaista: biopusseja, silmänympärysvoidetta, perhehotellipaketteja, kuntosalijäsenyyksiä.

Köyhät kantavat kaksoistaakkaa. Köyhän häpeä ei ole mihinkään kaikonnut, mutta sen lisänä on nykyään epämääräinen syyllisyys. Suuri osa sosiaalityöntekijöistäkin on sitä mieltä, että köyhyys on itse aiheutettua, yksityinen ongelma.

Häpeään liittyy julkisuus, syyllisyyteen yksityisyys. Olemme taakkoinemme yksin enemmän kuin ennen. Mutta tuntuuko syyllisyytemme jo sadan vuoden päästä yhtä turhalta ristiltä kuin sadan vuoden takainen häpeä tuntuu nyt?

Kirjoittaja on toimittaja.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi