Järjen asialla

Yhdysvalloissa nähtiin muutama vuosi sitten farssi, jollaista ei voisi sattua, jos luottaisimme enemmän ihmisten kykyyn käyttää järkeään.

Isä vei yhdeksänvuotiaan poikansa katsomaan Detroit Tigersin baseball-ottelua. Isä oli akateemisessa ammatissa, eikä liioin seurannut baseballia tai käynyt otteluissa. Ennen pelin alkua poika kysyi, voisiko hän saada limua. Ainoa limu oli kuitenkin Mike's Hard Lemonade, jossa on alkoholia. Mutta eihän isä sitä tiennyt.

Siitä se sitten alkoi. Vartija huomasi, että alaikäinen poika juo alkoholijuomaa ja kutsui poliisin ja ambulanssin. Ennen kuin kukaan ehti sanoa kissa, isä istui poliisiautossa ja poikaa vietiin ambulanssilla sairaalaan. Sairaalassa huomattiin, ettei pojan veressä ollut alkoholia, mutta lastensuojeluviranomaiset olivat jo paikalla. Ei, lapsi ei palaa isälleen, vaan menee sijoituskotiin.

Seuraavaksi tapaus vietiin oikeuskäsittelyyn. Äidin pyynnöstä lapsi pääsi kolmen päivän päästä kotiin, mutta vain sillä ehdolla, että isä muuttaa siltä istumalta motelliin eikä tapaa poikaansa käsittelyn aikana.

Tapauksella oli onnellinen loppu. Isä sai palata perheensä luokse ja asiat palautuivat normaaliksi. Mutta tapauksen todellinen tragedia oli jossakin muualla. Nimittäin kaikki osalliset –poliisi, ambulanssikuskit, lääkärit, lastensuojeluviranomaiset ja jopa tuomari –tiesivät, ettei tässä ole mitään järkeä. Kaikki ymmärsivät, että kyseessä oli aivan tavallinen isä. Hän ei vain tiennyt, että Mike's Hard Lemonade sisältää alkoholia. Mutta kaikilla osallisilla oli omat ohjesäännöstönsä, joita piti noudattaa.

Meidän on helppo samastua tähän tarinaan. Oletko jonottanut puhelimessa puoli tuntia työkkäriin, verottajalle tai asiakaspalveluun vain huomataksesi, että puhelu meni väärälle osastolle, jonka ei ole sallittua ottaa kantaa asiaasi? Oletko koskaan joutunut hankaluuksiin siksi, että tietokone tai rekisteri teki virheen, jota kukaan ihminen ei voi tuosta vain korjata, koska "se on järjestelmässä"? Kysymys on samasta asiasta. Säännöt, järjestelmät ja käytännöt ovat tekosyy olla käyttämättä järkeä.

Aristoteles määritteli käytännön viisauden yhdistelmäksi halua ja kykyä toimia moraalisesti oikein. Viisas ihminen tietää, milloin on moraalisesti oikein toimia sääntöjen vastaisesti. Tai toisin päin, viisas ihminen ei tarvitse sääntöjä toimiakseen moraalisesti oikein.

Swarthmore Collegen professori Barry Schwartz, jonka ajatuksiin tämä kolumni nojautuu, on valottanut käytännön viisautta talonmiesten kautta. Sairaaloiden talonmiesten työnkuvaan kuuluu yli kaksisataa tehtävää, kuten lattioiden luuttuaminen, lamppujen vaihtaminen ja jätteiden poistaminen. Kaikki nämä tehtävät ovat sellaisia, etteivät ne vaadi vuorovaikutusta toisen ihmisen kanssa.

Silti, kun talonmiehiä on haastateltu, he kertovat, miten he välillä ohjaavat harhaisen vanhuksen takaisin sänkyynsä, keskustelevat yksinäisten potilaiden kanssa, ja toimivat joskus viestinviejinä potilaan omaisten ja henkilökunnan välillä. Eräs talonmies katsoi kunnia-asiakseen siivota nuoren koomapotilaan huoneen päivittäin kaksi kertaa, koska hänen vanhempansa olivat surun murtamia, ja he arvostivat sitä, että pojan huone pidettiin siistinä.

Talonmiehen toimenkuva on määritelty siten, että jos kehitettäisiin tarpeeksi etevä robotti, se voisi tehdä kaikki talonmiehelle määrätyt tehtävät. Mutta robotti ei voi korvata sitä, mitä talonmiehet tekevät sääntöjensä ulkopuolella. He käyttävät viisauttaan, osoittavat empatiaa ja palvelevat yhteistä hyvää.

Tätä taustaa vasten on nurinkurista, että aina kun jossakin tapahtuu katastrofi tai asiat eivät mene niin kuin piti, siihen reagoidaan tiukentamalla sääntöjä, tehtailemalla uusia määräyksiä ja luomalla parempia kannustimia. Kaikista edellä mainituista syistä en usko, että säännöt ja määräykset vievät meitä kohti parempaa maailmaa. En usko myöskään aina vain parempiin kannustimiin, sillä tähänastiset kokemukset kertovat, että useimmiten ne johtavat huonompaan lopputulokseen kuin mistä lähdettiin.

Hyvä esimerkki siitä, miten kannustimet epäonnistuvat, on peräisin Sveitsistä. Psykologit kiersivät eräällä asuinalueella ja kysyivät, suostuisivatko he siihen, että ydinjätteet sijoitettaisiin heidän asuinalueelleen. Yllättäen jopa puolet vastasi myöntävästi. Ensinnäkin jäte oli laitettava jonnekin. Toiseksi ihmiset kokivat, että heidän velvollisuutensa Sveitsin kansalaisina, jotka ydinenergiasta olivat hyötyneet, oli ottaa jätteet vastaan.

Toisella asuinalueella ihmisiltä kysyttiin, ottaisivatko he ydinjätteet vastaan, jos he saisivat joka vuosi puolen vuoden ylimääräisen palkan elämänsä loppuun asti. Nyt vain 25 prosenttia vastasi myöntävästi. Taloudellinen kannustin ei ollut riittävä – se ei koskaan ole –mutta se rapautti samalla pois ihmisten sisäisen, luontaisen kannustimen – kansalaisvelvollisuuden tunteen.

Mielestäni tämä kertoo hyvin sen, miksi johtajien bonukset ovat haitallisia. Kun ihmisille tarjotaan taloudellista kannustinta, he kysyvät "mitä minä tästä saan", eivätkä enää halua tehdä työtään siksi, että saavat tyydytystä työstään ja ovat ylpeitä siitä, mitä ovat saaneet aikaan.

En tarkoita sanoa, etteikö paremmassa maailmassa tarvita lainkaan sääntöjä tai kannustimia. Tarvitsemme toki. Mutta jos tuomme niitä kaikille elämänalueille ja turvaudumme niihin liikaa, ne ryöstävät meiltä jotakin paljon arvokkaampaa. Me emme synny maailmaan viisaina. Me emme synny moraalisesti täydellisinä. Moraali on itse asiassa jotakin, mitä pitää harjoitella. Sairaaloiden talonmiehet korostavat haastatteluissa, että vaatii paljon kokemusta tietääkseen, milloin ihmisten asioihin on sopivaa puuttua.

Me tarvitsemme yhteiskunnan, joka tukee ja kannustaa ihmisiä, jotka rohkenevat toimia moraalisesti oikein – ilman määräyksiä ja säännöistä huolimatta. Opettajia, jotka eivät vain opeta, vaan myös välittävät; apulaiskaupunginjohtajia, jotka eivät vain hallinnoi, vaan suojelevat lapsia raitiovaunuissa; ja sairaaloiden talonmiehiä, jotka ovat ihmisten käytettävissä, vaikka se ei kuulu toimenkuvaan.

Kirjoittaja on tiedetoimittaja ja tietokirjailija.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi