Kaisaniemen puisto on herättänyt intohimoja

Engelin perustama puisto oli vielä 1700-luvulla lehmihaka

 Kaisaniemen puiston paikalla oli 1700-luvulla kaupunkilaisten lehmihaka. Stadhagen oli silloisen pikkukaupungin ulkopuolella mutaisen Kluuvinlahden rannalla. Haka otettiin puutarhamaaksi vuosikymmeniksi, kunnes kasvava Helsinki tarvitsi ensimmäisen julkisen puiston 1820-luvulla. Helsingin empirekeskustan luoja, arkkitehti Carl Ludvig Engel vaikutti ratkaisevasti siihen, millainen Kaisaniemen puistosta tuli.

"Engelin suunnitelma oli kompromissi hienon eurooppalaisen edustuspuiston ja koko kansan puiston välillä", sanoo maisemantutkimuksen professori Maunu Häyrynen, joka väitteli 1994 tohtoriksi Helsingin kaupunkipuistoista. Hän on paljasjalkainen helsinkiläinen, joka lapsena leikki Kaisaniemessä ja myöhemmin juoksi siellä kuntolenkkinsä.

"Liikunta ja urheilu ovat 1870-luvulta lähtien olleet tärkein osa Kaisaniemen identiteettiä. Ne kuuluvat tänne tulevaisuudessakin", Häyrynen sanoo.

Kaisaniemen historia on täynnä esimerkkejä ristiriidoista, kun liian maalaisena ja nukkavieruna pidetty asemapuisto ei ole vastannut siihen asetettuja toiveita ja ihanteita. Sen huonoa hoitoa ja ränsistymistä on moitittu 1860-luvulta lähtien vähän väliä. Häyrynen kertoo väitöskirjassaan 1900-luvun alussa käydystä puistokiistasta, jossa eri suunnitteluperiaatteet ottivat yhteen. Se oli myös kuuluisan kaupunginpuutarhurin Svante Olssonin ja asemakaava-arkkitehti Bertel Jungin voimainmittelö.

Vuosikymmeniä kestänyt kiistely päättyi 1920-luvun lopulla Kaisaniemen toiseen suureen kompromissiin, kun arkkitehti Birger Brunilan suunnitelma lopulta hyväksyttiin valtuustossa. Nykyinen Kaisaniemen puisto on rakennettu ja istutettu sen mukaan.

Suuressa puistokiistassa oli Häyrysen mukaan kysymys myös siitä, että urheilupaikoilla haluttiin kasvattaa nuoria miehiä ja naisia isänmaallisessa hengessä. "Kaisaniemi on toisaalta onnistunut hyvin vastustamaan kaikenlaisia ismejä, jotka ovat joutuneet pattitilanteeseen. Engelin ja Brunilan kompromissisuunnitelmat ovat osoittautuneet parhaiksi."

Kaisaniemen 1910–1920-lukujen suunnittelukiistoissa jotkut halusivat Helsingistä oikean kaupungin. "Nyt on taas sellaista henkeä, että pitää saada jotakin hienoa. Tietty maalaisuus kuuluu kuitenkin nukkavieruun asemapuistoon. Siitä pitäisi olla ylpeä."

Kaisaniemen puisto on toiminnoiltaan erittäin monipuolinen. Siellä käy kaikenlaista väkeä. "Positiivinen juju on siinä,   että   kaikkea   on  lähellä  toisiaan", Häyrynen tiivistää.

Vuonna 2000 pidetty puistokilpailu epäonnistui Häyrysen mukaan, koska voittajaksi valittu saksalaisten ehdotus olisi merkinnyt liian kovaa muutosta helsinkiläisten kannalta. "Jatkuvuus on tärkeintä, puiston nykyiset rajat, käytävät ja tiet sekä kotoinen puuvalikoima kuten koivut, tuomet ja vaahterat pitää säilyttää."

Maunu Häyrynen oppi jo lapsena, että Kaisaniemeen liittyy "tietty pelon maantiede", jota pitää pyrkiä vähentämään.

Poliisi on ehdottanut pusikoiden raivaamista ja parempaa valaistusta. "Tärkeintä olisi, että ihmiset valtaisivat puiston käyttöön, pois pelolta myös iltaisin niin kuin asukkaat tekivät jo 1960-luvulla New Yorkin Keskuspuistossa."

Professori on valmis varovaisiin uudistuksiin erityisesti Kaisaniemen puiston länsilaidalla, jossa on pimeitä ja pelottavia paikkoja. Ne houkuttelevat epämääräistä väkeä. Häyrynen haluaisi kieltää autojen läpiajon puistossa.

Neliskulmainen betoniallas lienee Kaisaniemeen puiston inhotuimpia yksityiskohtia. Säännöllinen funkishenkinen allas oli tarkoitettu edustavaksi yksityiskohdaksi urheilukenttien vastapainoksi.

Altaan paikalla oli 1920-luvun lopulle saakka vapaamuotoinen joutsenlampi, jonka keskellä oli pieni saari. Lampi on  säilynyt  kansan  muistoissa,  ja  sitä on haikailtu takaisin.

Professori Häyrynen myöntää, että betoniallas on epäonnistunut. Hän ei halua kuitenkaan ottaa kantaa siihen, minkä muotoinen "vesiaiheen" pitäisi olla. Tärkeintä on, että vesi säilyy puistossa.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.kaupunki@sanoma.fi