”Elinaikamme pituudesta”

Kuolema tulee aina yllättäen, vaikka sitä olisikin osattu odottaa.

Olin tehnyt koko viikonlopun töitä ja palannut opetuskeikalta kotiin.

Olin saamassa raha-asiani tasapainoon, niin että saatoin suunnitella tulevaisuutta.

Kotona erehdyin lukemaan uutiset.

Superinfluenssa oli iskenyt, odottamattomalta suunnalta. Menetin hetkeksi kuolemattomuuteni katsellessani valokuvia ihmisistä, jotka tungeksivat Mexico Cityn metrossa hengityssuojaimet kasvoilla.

Ajattelin lääkärikaveriani, joka oli sanonut, että suojaimet ovat aika lailla hyödyttömiä mikrobeita vastaan, mutta antavat tietenkin turvallisuudentunnetta.

Päätin lähteä lenkille, ilman hengityssuojainta. Auringossa välkehtivä joki tai tutut jylhät kalliorannat eivät olleetkaan olemassa pelkästään minua varten. Tulevan kesän kanoottiretki tuntui kaukaiselta haavekuvalta.

Pohdin myös, miten kertoisin sikainfluenssasta lapsille. Entä jos joku meistä kuolisi?

Onneksi viranomaiset olivat ryhtyneet toimiin ottaakseen tilanteen hallintaan: tautiepäilyjä tutkittiin kaikkialla maailmassa, lentokentillä skannattiin matkustajien ruumiinlämpö, sairastuneita eristettiin.

Tiesin, että aikaa tässä pelattiin rokotteen valmistamiseksi, mikäli tauti olisi niin vakava kuin kuviteltiin.

Isoäitini oli kaksivuotias, kun espanjantauti pyyhkäisi Lapin ylitse ja autioitti hänen kotikylänsä. Isoäitini jäi orvoksi. Se on ainoa kokemukseni kulkutaudeista.

Ehkä me kaikki olemme ihmeitä tekevän modernin lääketieteen lapsia.

Esi-isämme ovat rukoilleet, loitsineet tai nauttineet viinaa ja tervaa pysyäkseen terveinä. He ovat kokeneet keuhkotautiepidemiat, isorokon, ruton, koleran ja haudanneet lapsiaan, nähneet kokonaisten kaupunkien tai kansojen pyyhkiytyvän pois.

En tiedä, kokivatko he sen epäoikeudenmukaisena. Pohtivatko he sellaista kysymystä?

Edgar Allan Poen kertomuksessa Punaisen surman naamionäytelmä joukko ihmisiä on paennut ruttoa luostariin, ja luostarin portit on hitsattu kiinni.

Vieraat juhlivat yötä päivää. Eräänä päivänä he huomaavat tuntemattoman tyypin, joka on pukeutunut punaiseksi surmaksi. Se on liikaa. Kaveri otetaan kiinni, mutta hän ei olekaan ihminen.

Hän on itse kuolema.

Edgar Allan Poen aikana oli selviö, ettei viikatemiestä voinut paeta eikä elämää kannattanut suunnitella kovin pitkälle. Mutta moderni lääketiede on tehnyt suunnitelmallisen elämänprojektin mahdolliseksi.

Uskoisin, että muutos on muovannut käsityksiä onnellisesta elämästä.

Vanhuksen hiipuminen hengityskoneessa on nykyihmisille ainoa luonnollinen kuolema.

Tulehdustautiin menehtyminen on luonnonoikku tai silkkaa piittaamattomuutta, sillä meillä kaikilla on oikeus terveyteen – paitsi tietenkin kehitysmaissa.

Ja jos me haluamme elää hyvän elämän, meidän on suunniteltava se.

Onnellisuus voi toteutua vain tulevaisuudessa, sillä yksilöllisyys on koko elämän kestävä projekti. Hetkellisyys on harhaa.

Siitähän me nuorisoa moitimme: että he haluavat kaiken heti nyt.

Japanilainen runoilija Bashô näki nykyhetken kuten iPod-nuoriso, vaikka uudet romut eivät häntä kinnostaneetkaan. Hän kirjoitti 1600-luvulla pienen runon, joka kääntää asiat nurin. Runo on totta juuri nyt, kun vuosisatojen suunnitelmat ovat jo unohtuneet:

vanha lammikko

veteen loikkaa sammakko

vesi loiskahtaa

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija. Jokin aika sitten hän kaivoi kirjahyllystään pölyttyneen klassikon, Michel de Montaignen esseet, joissa kirjailija pohtii elämän peruskysymyksiä. Kirja on kirjoitettu lähes 500 vuotta sitten. Jyrki Kiiskinen halusi päivittää teosta. Siksi hän kirjoittaa tällä palstalla kolumniesseitä samoista otsikoista kuin Montaigne.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi