”Kohtuullisuudesta”

Kohtuuttomuudesta kerrotaan varoittavia tarinoita. Minun kuulemassani jutussa päähenkilö ei ollut ahne pankkiiri eikä kalustamista rakastava sosiaalijohtaja, vaan tavallinen vauva. Vauva istui äitinsä sylissä ruokapöydän ääressä, kuten toimitusjohtaja upottavassa nojatuolissaan. Hän oli juuri oppinut pinsettiotteen, sen jalon taidon, joka erottaa ihmisen eläimistä.

”Näytäpäs nyt tädille, miten hienosti osaat ottaa pähkinän”, ylpeä äiti sanoi ja ojensi kulhoa jälkeläistään kohti.

Vauvan silmissä leimahti. Nähdessään pähkinäkasan nenänsä edessä hän unohti etusormen ja peukalon hienostuneen yhteispelin. Vauva upotti kouransa kulhoon, niin että pähkinät sinkoilivat. Kun kannustimet olivat käden ulottuvilla, asioiden tärkeysjärjestys unohtui.

Eläimellinen ahneus voitti. Onneksi vauva oli hyvissä käsissä. Tarinan mukaan hänestä tuli kohtuutta rakastava, kadehdittava ihminen.

Minä nimittäin kadehdin kohtuullisia ihmisiä. Kohtuulliset ihmiset juovat korkeintaan kaksi lasillista viiniä, eivätkä ahmi koko karkkipussia yhdeltä istumalta. He noudattavat terveyssuosituksia ja nauttivat kuivasta porkkanaraasteesta. He eivät ryhdy muihinkaan hillittömyyksiin, jotka aiheuttavat ristiriitoja. On kateellisten panettelua väittää, että kohtuulliset ihmiset eivät eläisi ollenkaan. Myönnän sen.

Kohtuulliset ihmiset ovat oppineet hallitsemaan elämäänsä. He nauttivat pienistä iloista ja tyytyvät vähään. He eivät tavoittele miljoonabonuksia tai huumaavia äärikokemuksia. Pieniä iloja riittää, jos vain osaa katsoa lähelle. Kaikki eivät sitä tajua.

Meitä kohtuuttomia ihmisiä on montaa lajia. Osa pinnistelee pysyäkseen kaidalla tiellä, etsiäkseen vain kohtuullisen kohtuuttomia nautintoja. Se on surkea kohtalo. Sellaiset ihmiset ovat tuomittuja epäonnistumaan.

He maistavat syyllisyydentuntoisina makeaa hedelmää. He kadehtivat sekä kohtuullisia että aidosti kohtuuttomia ihmisiä. Aidosti kohtuuttomat ihmiset ovat kaikista kadehdittavimpia olentoja.

Heillä on syntymästä asti varmuus siitä, että kaikki elämänilot lankeavat heille luonnostaan, eivätkä yhteiselämän säännöt koske heitä, vaan pelkästään toisarvoisia ihmisiä. Aidosti kohtuuttomat ihmiset ovat usein siinä asemassa, ettei heidän itse tarvitse murehtia moraaliaan, muut ihmiset huolehtivat heidän puolestaan siitä, ettei rajoja ylitetä.

Aidosti kohtuullisia ja kohtuuttomia ihmisiä yhdistää kuitenkin yksi asia: he vierastavat tavallisia ihmisiä, niitä jotka elelevät rauhassa pohtimatta etiikkaa ja yhteiskuntamoraalia. On säälittävää hoitaa työnsä jotenkuten ja palata työpäivän jälkeen kotiin, ainoana tavoitteenaan kasvattaa lapsista mukavuudenhaluisia ihmisiä, jotka eivät tee pahaa kärpäsellekään.

Tavalliset ihmiset eivät vaadi erityiskohtelua, eivätkä toisaalta ymmärrä tavoitella kohtuuttakaan. He ovat surkeita väliinputoajia. He syövät yleensä halpaa arkiruokaa, mutta kun tarjolla on juhla-ateria, he popsivat alkupalat, pääruuan ja jälkiruuan halukkaasti ja juovat toisinaan aivan liian monta lasillista viiniä. Heillä ei taida olla moraalia ollenkaan.

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija. Jokin aika sitten hän kaivoi kirjahyllystään pölyttyneen klassikon, Michel de Montaignen esseet, joissa kirjailija pohtii elämän peruskysymyksiä. Kirja on kirjoitettu lähes 500 vuotta sitten. Jyrki Kiiskinen halusi päivittää teosta. Siksi hän kirjoittaa tällä palstalla kolumniesseitä samoista otsikoista kuin Montaigne.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi