"Arvostelukykymme epävarmuudesta"

Mies on viemässä poikaansa jääkiekkoharjoituksiin. Hän ajaa Sörnäisten rantatietä pitkin, kun auto viereisellä kaistalla pysähtyy. Mies ei pysähdy.

Kaksi pikkutyttöä jää auton alle suojatiellä. Molemmat saavat vakavia vammoja, muun muassa päähän. Heidät kiidätetään Töölön sairaalaan.

Alkaa kiihkeä keskustelu liikennekurin löyhtymisestä. Onnettomuutta pidetään oireena suomalaisten holtittomasta liikennekäyttäytymisestä: punaisia päin ajetaan miten huvittaa, suojateitä ei kunnioiteta, ollaan aggressiivisia, itsekkäitä ja välinpitämättömiä.

"Heti tulee keskisormea, jos hidastelee liikenteessä”, kirjailija Kari Hotakainen lausuu Ilta-Sanomissa.

Se on totta. Törkeä ajotapa yleistyy. Nyt on saatava lisää valvontakameroita, kovat sakot, ja kortti pois kaikilta huonoilta kuskeilta.

Minuahan asia ei koske. Minä olen keskimääräistä parempi autoilija. Toisin kuin ne sikaniskat, jotka tappavat lapsia suojateillä. Onneksi tämä kaveri sentään ymmärsi lopettaa ajamisen. Ettei tarvitse lynkata miestä. Näin kiivailin järkyttyneenä lasteni ikäisten tyttöjen onnettomuudesta.

Jotakin oli kuitenkin päässyt unohtumaan: se pimeä syyspäivä Mäkelänkadun ruuhkassa viidentoista vuoden takaa.

Pimeydessä näkyi punaisten perävalojen loputon jono. Äkkiä autot kiihdyttivät. Onneksi edessä oli hetken vapaata kaistaa. Kiihdytin muiden mukana. Kokemattomana kuskina en huomannut, että viereisen kaistan liikenne pysähtyi kuin seinään.

En myöskään havainnut autojen välissä puikkelehtivaa suojatietä. Merkki oli piilossa puiden katveessa.

Ajoin pysähtymättä suojatien läpi. Tajusin sen jälkeenpäin, kun oli liian myöhäistä. Onneksi suojatietä pitkin ei kävellyt ketään. Siksi olen yhä keskimääräistä parempi kuski.

Hetken herpaantuminen riittää, ja vuosien rikkeetön ajohistoria on mennyttä.

Mutta emme pärjää ilman huonoja kuskeja. Heidän tehtävänsä on todistaa, että todellisuus on hallittavissa, eivätkä sattuman oikut heittele meitä miten vain. Eivät edes liikenteessä, jossa tilanteet muuttuvat nopeasti ja niihin vaikuttaa joka hetki lukematon määrä muuttujia.

Onnettomuuden syy on aina piittaamattomuus: ei huono onni, eikä se, että pienet jalankulkijat joutuvat kulkemaan autojen ehdoilla rakennetussa kaupungissa.

On ihme, ettei lapsia kuole enemmän, koska moottorihirviöitä riittää. Heidät uhrataan voidaksemme elää modernia autoelämää.

Onnettomuudesta ei sovi syytellä kuntiakaan, jotka säästävät rahaa, eivätkä rakenna turvallisia ylityspaikkoja kaikkiin kaksikaistaisiin kuolemanloukkuihin, joita nimitetään valheellisesti suojateiksi. Kuntien säästökuuri maksaa ihmishenkiä muuallakin kuin liikenteessä.

Onnettomuuden syyksi ei myöskään kelpaa se, että kohtalokkaille tapahtumille välttämättömät kolme tai neljä syytä kasaantuvat sattuman oikusta yhteen ainoaan silmänräpäykseen.

Siihen tarvitaan sokea kohtalo. Ja tietenkin yksi ainoa huono kuski.

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija. Jokin aika sitten hän kaivoi kirjahyllystään pölyttyneen klassikon, Michel de Montaignen esseet, joissa kirjailija pohtii elämän peruskysymyksiä. Kirja on kirjoitettu lähes 500 vuotta sitten. Jyrki Kiiskinen halusi päivittää teosta. Siksi hän kirjoittaa tällä palstalla kolumniesseitä samoista otsikoista kuin Montaigne.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi