"Emme koe mitään puhtaasti"

Mikä meitä ihmisiä vaivaa, miksi emme voi ikinä keskittyä itse asiaan? Ajatellaan vaikkapa vanhuksia: moni heistä menee epämääräisten oireiden varjolla terveysasemalle valittamaan yksinäisyyttään, vaikka heidän pitäisi keskittyä todellisiin sairauksiinsa ja katsoa kotona ostoskanavaa.

Kouluruokaloissakin saattoi takavuosina törmätä samankaltaiseen ongelmaan: henkilökunta tutki ruoka-aineympyrää, jotta lapsille tarjottaisiin mahdollisimman hyvä ja ravitseva kouluruoka. Tällaiset työntekijät eivät osanneet keskittyä pääasiaan, joka oli tietenkin kouluruokailun mahdollisimman kustannustehokas järjestäminen.

Tosikoihin törmää kuitenkin jokaisella elämänalueella. On taiteilijoita jotka ähräävät muille käsittämättömien kysymyksenasetteluiden kimpussa ymmärtämättä että tärkeintä on se, miten paljon huomiota tekijä onnistuu teoksillaan herättämään.

On matemaatikoita, jotka tuhlaavat aikaansa sienestämällä ja pohtimalla joutavia ongelmia, joita ei voi suoralta kädeltä hyödyntää meidän kaikkien tai ainakin pääomasijoittajien yhteiseksi hyödyksi. On pappeja, jotka eivät mittaa saarnansa osuvuutta sen saavuttamilla google-osumilla.

Osa tennispelaajistakin kuvittelee tenniksen olevan maailman tärkein asia.

Muutamat sitkeät sissit puolustavat tinkimättömästi yhteisiä arvojamme, sen sain huomata lukiessani jokin aika sitten Kauppalehteä. Uutisessa kerrottiin, että mediavaikuttaja Saku Tuominen pelkää Guggenheim-keskustelun kääntyvän Suomessa museon sisältöön.

Napakymppi!

Minä oikein innostuin testaamaan innovaatiota lukuisin esimerkein. Idea toimi aina: kaupunginjohtaja pelkää keskustelun kääntyvän palveluiden sisältöön, puoluejohtaja pelkää keskustelun kääntyvän politiikan sisältöön, kulttuuritoimituksen esimies pelkää keskustelun kääntyvän taiteen sisältöön.

Ihan loistavaa!

En malta vielä lopettaa, vaikka lukijani jo hermostuisivat: kustantaja pelkää keskustelun kääntyvän kirjallisuuden sisältöön, mainostaja pelkää keskustelun kääntyvän tuotteensa sisältöön, valtiovarainministeriö pelkää keskustelun kääntyvän hyvinvointivaltion sisältöön.

Tuomisen ajattelutapa ratkaisee suurimman osan suomalaisen yhteiskunnan ongelmista kertaheitolla. Voimme rakentaa niin upean taidemuseon, ettei sinne tarvitse hankkia taidetta ollenkaan. Voimme säilyttää sivistysvaltion monumentit ja lakkauttaa sivistyksen. Emme myöskään tarvitse enää sisällöntuottajia täyttämään mainostaukojen väliaikoja.

Nämä ovat kuitenkin marginaalisia kysymyksiä.

Onneksi tärkeimpäänkin ongelmaan on ratkaisu tarjolla: me voimme edelleen ylistää kaikille suomalaisille niin rakasta hyvinvointivaltiota!

Ajatella, olemme keksineet ratkaisun ikivanhaan paradoksiin: näin syödään kakku ja säilytetään se!

Kun esittelin yhteiskunnallisen toimenpideohjelmani eräälle ystävälleni, hän näytti siltä kuin olisi syönyt aamiaiseksi sitruunavoileipiä.

Hän laukaisi pöyristyttävän väitteen päin naamaani. Meistä on muka tulossa epäjumalanpalvojia ja nihilistejä, jotka hylkäävät kaikki muut kuin välinearvot. Siksi me kammoksumme kaikkea, mitä voidaan nimittää sisällöksi. Peili kun on niin vino.

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija. Jokin aika sitten hän kaivoi kirjahyllystään pölyttyneen klassikon, Michel de Montaignen esseet, joissa kirjailija pohtii elämän peruskysymyksiä. Kirja on kirjoitettu lähes 500 vuotta sitten. Jyrki Kiiskinen halusi päivittää teosta. Siksi hän kirjoittaa tällä palstalla kolumniesseitä samoista otsikoista kuin Montaigne.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi