"Erilaisista puhujanlahjoista"

Seurasin kauan sitten kahden hämäläismiehen keskustelua. He töröttivät lumisella pihalla, mutta eivät katsoneet kohti.

”Taitaa kevät tulla”, toinen äijä sanoi.

Isäntä tähyili horisonttiin.

”Ei tässä ihan heti pääse pellolle”, tämä vastasi.

Pitkän hiljaisuuden jälkeen vieras avasi suunsa.

”On hieno peli”, hän sanoi ja vilkaisi nosturia seinustalla. Isäntä katsahti työkonettaan.

”Hyvin on pelannut”, hän vastasi. Melkein kuulin ohilentävien varisten siipien suhisevan.

”Paljonko se sitten maksaisi”, toinen kysyi.

Nosturin omistaja tuumaili. ”Vähän ajattelin että kolmesataa”, hän vastasi. ”Lauantaihin asti.”

Kuulin lumen narskuvan.

”Sovitaan niin”, toinen vastasi ikuisuuden päästä. Hän katsoi neuvottelukumppaniaan ensimmäistä kertaa silmiin. Lyötiin kättä päälle. Nosturi oli vuokrattu.

Seurattuani neuvottelua tunsin astuneeni aikakoneeseen, lapsuuteni Suomeen. Helsingissä vähäpuheisia miehiä alkoi jo olla harvassa. Poliitikotkin kävivät esiintymiskursseja, eikä vaitonaisuutta pidetty enää rehellisyytenä.

Nyt tarvittiin sosiaalisia eläimiä, jotka osasivat luoda unelmia. Ei jurottavia tunnevammaisia eikä yksinäisiä tekijämiehiä.

Niin yllättävältä kuin se pohjoisen asukeista tuntuu, myös puheliaat eteläeurooppalaiset pitävät liiallista sujuvuutta epärehellisyytenä. Esimerkiksi ranskalaisilla on hieno sana kuvaamaan tällaista miestä: beauparleur.

Se tarkoittaa kaunopuheista kaveria, joka on huono rakastaja.

Sanalle olisi käyttöä muillakin elämänalueilla kuin makuuhuoneissa, siksi se kannattaisi suomentaa.

Toisinaan tuntuu, että me kaikki olemme kauniistipuhujia. Ainakin silloin, kun päivittelemme kiikkerissä veneissään Kanarian saarille virtaavia elintasopakolaisia.

Heti, kun heitä parveilee riittävästi televisiokameroiden edessä, salamavalojen välkkeeseen astelee rivi pukumiehiä.

He kertovat, miten tärkeää on parantaa pakolaisten elinolosuhteita kotimaissaan.

Senegalilaisella Yaye Bayan Dioufilla olisi sanansa sanottavana, mutta yleensä fiksuja afrikkalaisnaisia ei kutsuta televisiostudioihin.

Diouf kertoo järkähtämättömällä äänellä, miten menetti poikansa pakolaisveneen kaatuessa tyrskyihin. Kuin ohimennen hän paljastaa syyn koko kurjuuteen: Euroopan kanssa tehdyt kalastussopimukset ovat köyhdyttäneet rannikkovedet, eivätkä afrikkalaiset kalastajat saa enää saalista.

Köyhien kalat päätyvät eurooppalaisiin ruokapöytiin, ja kalastajat käyttävät veneitään paetakseen Eurooppaan.

Siksi Diouf organisoi miehensä menettäneet naiset lohduttamaan toisiaan, kuivaamaan vähäistä kalansaalista myyntiin ja valmistamaan käsipelillä hedelmämehuja.

Onneksi presidentti Tarja Halonen, pääministeri MattiVanhanen, ulkoministeri Alexander Stubb ja ties kuinka monet muut ovat samaa mieltä: pakolaisten elinolosuhteita on parannettava heidän kotimaissaan.

Se on kauniisti sanottu. Mutta kyllä kalatiskillekin tarvitaan tavaraa. Sen nyt ymmärtää jokainen.

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija. Jokin aika sitten hän kaivoi kirjahyllystään pölyttyneen klassikon, Michel de Montaignen esseet, joissa kirjailija pohtii elämän peruskysymyksiä. Kirja on kirjoitettu lähes 500 vuotta sitten.

Jyrki Kiiskinen halusi päivittää teosta. Siksi hän kirjoittaa tällä palstalla kolumniesseitä samoista otsikoista kuin Montaigne.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi