"Huonoista keinoista hyvään tarkoitukseen"

Me olemme tasa-arvoisia. Meitä koskevat samat lait, me kaikki käymme saman peruskoulun, ja meillä kaikilla on vieläpä yhtä monta hammasta suussa. Mitä ihmettä kansa oikein purnaa?

Ei kansa purnaakaan.

Hammaslääkärit vain valittavat, että hammasluun määrä vaihtelee väestöryhmittäin, vaikka hampaiden nimellinen määrä on sama. Toisilla on suussaan hohtavan valkoinen purukalusto, jolla kelpaa hymyillä. Toisilla taas on pelkät Potemkinin kulissit.

Niin kuin esimerkiksi minulla. Sain sen tuta, kun karkkihampaani halkesi.

Oli pakko mennä pelätylle vastaanotolle. Hammaslääkäri tutki tilanteen. Puruhampaastani ei ole jäljellä juuri mitään, hän selitti ystävällisin sanakääntein ja viritteli poraansa.

Ymmärsin korulauseiden läpi, että suurin osa hampaastani oli amalgaamia, eikä se kestä millään alituista porkkanansyöntiä. Aika ajoin luupiikin varaan rakennettu kokonaisuus sortuu. Ei muuta kuin uutta amalgaamia tilalle, odottamaan seuraavaa sortumaa. Kultakruunuun kun ei ole varaa nykyisessä taloustilanteessa. Kun karkkihammas oli pystytetty uudestaan, huokailin lapsuuden makeanhimoani ja muistoa puoliväkisin suuhuni tungetusta hammasharjasta, joka sai minut inhoamaan hampaiden pesua.

Halusin kieriskellä vielä tovin itsesyytöksissä, siksi erehdyin kysymään hammaslääkäriltä: "Kummalla on tulevaisuudessa paremmat hampaat, minulla vai pojallani." "Ilman muuta sinulla", hammaslääkäri puuskahti.

Eikö kehitys kehitykään? Kun ihmettelin hammaslääkärin vastausta, hän piti luennon pienestä valkoisesta tabletista.

Pienen valkoisen tabletin piti pelastaa lasten hampaat, hän selitti. Lapsia ei peloteltu hammaspeikolla eikä rusikoitu väkisin hammasharjalla. Heidän piti vain syödä fluoritabletteja, kunnes he ryhtyisivät spontaanisti matkimaan vanhempiaan, jotka harjasivat aamuin illoin hampaansa.

Idea toimi. Makeaa mässytettiin enemmän kuin koskaan, mutta hampaiden kunto parani. Neuvolat antoivat lapsille fluoritabletit ilmaiseksi, hammaslääkärini jatkoi. Mutta sitten tuli 1990-luvun lama. Kuntien oli pakko keksiä säästökohteita. Joku keksi, että jokainen voi itse ostaa pienet valkoiset tablettinsa.

Ne joilla oli rahaa ja ymmärrystä, ostivat niitä. Ne joilla ei ollut, jättivät ne ostamatta.

Taas sai kuulla yhden version tavallisesta tarinasta: siitä miten säästäväisyys tuli kalliiksi, koska päättäjät ovat joko hölmöläisiä tai kyynikoita.

Syytökset voidaan välttää. Luetaan tilastoja luovalla tavalla: "1990-luvun lasten hampaat ovat säilyttäneet kilpailukykynsä 1940-luvun lapsiin verrattuna."

Tajusin, että varakkaat ja koulutetut perheet eivät pudonneet samaan kuoppaan kuin köyhemmät perheet. Siitä syystä luokkaeroja on turha enää etsiä pelkästään merkkivaatteita tutkimalla. Riittää kun kurkistaa nuorison suuhun. Ja se kaikki oli kiinni pienestä valkoisesta tabletista.

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija. Jokin aika sitten hän kaivoi kirjahyllystään pölyttyneen klassikon, Michel de Montaignen esseet, joissa kirjailija pohtii elämän peruskysymyksiä. Kirja on kirjoitettu lähes 500 vuotta sitten. Jyrki Kiiskinen halusi päivittää teosta. Siksi hän kirjoittaa tällä palstalla kolumniesseitä samoista otsikoista kuin Montaigne.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi