"Isien rakkaudesta lapsiinsa"

Suomi on väkivaltainen maa. Ei siinä ole mitään uutta. Mutta väkivallan selittäminen yksilön mielenterveysongelmilla on kuin vetäisi säkin päähänsä.

Niin tapahtui Myyrmannin pommi-iskun sekä Kauhajoen ja Jokelan kouluampumisten jälkeen, kun ampujista piirrettiin patologista luonnekuvaa oikein urakalla.

Mutta juopot tappavat toisiaan joka päivä. Kaduilla hakataan kännissä vastaantulijoita, ja liian usein isä ampuu perheensä mustasukkaisuusdraaman päätteeksi.

Syy on yleensä viina. Tai mielenterveysongelmat. Tai syrjäytyminen.

Siitä saa puhua.

Tavallisten ihmisten suhteesta väkivaltaan on kuitenkin parasta olla hiljaa.

Puhtaimmillaan väkivallan ihannointi kaikuu jäähallin fanikatsomossa.

Vähän sievistellen puhutaan niittaamisesta ja neitikiekosta ja pusuista, mutta joskus joku huutaa pahan sanan niin kuin se on: ”Tapa se mulkku!”

Selitä siinä sitten pikkupojalle, että jääkiekko on taitolaji.

Eihän sellaista pidä mennä lapselle sanomaan. Hänen on opittava kovuutta. Hänen on pidettävä puolensa säälimättömässä maailmassa.

Poika ihailee takapenkiltä, kun isi painostaa moottoritiellä liian hidasta kuskia roikkuen kiinni tämän takapuskurissa.

Jo leikkipuistossa lapsi kuulee, miten isä kehottaa itkupilliä vetämään hameen päälle: mies ei itke, vaan lyö takaisin!

Vähitellen pikkupoika kasvaa äijäkulttuuriin. Hän miehistyy. Se tapahtuu viimeistään keski-iässä, kun hän ryhtyy harrastamaan sotahistoriaa ja uneksii Kannaksen ratkaisutaisteluista.

Keski-ikäisen miehen salaiset unelmat eivät kuitenkaan pelasta isänmaata. Miehet pehmenevät. He työntelevät lastenvaunuja, vaihtavat vaippoja ja puhuvat avoimesti tunteistaan.

Eivät sellaiset sällit pysty panemaan kovaa kovaa vastaan. Sillä vihollinen ei ymmärrä helliä sanoja. Vihollinen puhuu eri kieltä kuin feministivaimo.

Sota taitaa kuitenkin olla poikalapsien kasvatuksen avainsana. Tajusin sen, kun katsoin ruotsalaisen ystäväni kanssa Visa Koiso-Kanttilan dokumenttielokuvan Isältä pojalle.

Elokuvassa ohjaaja kuvaa traumaattista suhdetta isäänsä. Isänperintö heijastuu pojanpoikaan kuin perisynti, mutta pikkuhiljaa kuva laajenee isovanhempiin ja siitä edelleen Suomen sotaisaan historiaan.

Elokuvaa katsoessani seurasin syrjäsilmin ystävääni. Mitähän svedupellet tästä miettivät? He kun eivät ole sotineet satoihin vuosiin. Elokuvan jälkeen tuli hiljaista. Kaverini puisteli päätään ja sanoi:

”Tuntuu kuin suomalaisista pojista kasvatettaisiin tietoisesti sotilaita.”

Se osui mielestäni naulan kantaan, vai pitäisikö sanoa kuin nyrkki naamaan.

Soturin kasvatusresepti on yksinkertainen: lapsi nujerretaan, niin että hän oppii vihaamaan. Sen jälkeen hänet jätetään yksin vihansa kanssa.

Hän oppii, että apua ei pyydetä eikä tarjota. Silti hän kaipaa salaa isähahmoa, joka hyväksyisi hänet. Niin kuin esimerkiksi Mannerheimia.

Sitten he voisivat vihata yhdessä vihollista. Se on ainoa sallittu tapa rakastaa isää.

Nykyään suomalainen soturi on hukassa. Sodasta on liian pitkä aika, eikä yhteiskunnassa pärjätä rynkkyä heristämällä.

Mitä soturi tekee? Hän etsii kavereita joiden kanssa vihata. Mutta jos hän on syrjäytynyt, hän hautoo vihaa kotona ja odottaa Mannerheimia, vaikka Mannerheimia ei kuulu.

Kun mitta tulee täyteen, hylätty soturi lähtee kouluun käsiase mukanaan.

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija. Jokin aika sitten hän kaivoi kirjahyllystään pölyttyneen klassikon, Michel de Montaignen esseet, joissa kirjailija pohtii elämän peruskysymyksiä. Kirja on kirjoitettu lähes 500 vuotta sitten. Jyrki Kiiskinen halusi päivittää teosta. Siksi hän kirjoittaa tällä palstalla kolumniesseitä samoista otsikoista kuin Montaigne.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi