"Lasten kasvatuksesta"

Me ihmiset olimme ennen apinoita, emme ole enää. Voimme kuitenkin mennä eläintarhaan tarkkailemaan niitä nähdäksemme kuinka paljon olemme lajina edistyneet.

Apinoiden elämä on monin tavoin rasittavaa ja säälittävää. Poikaset roikkuvat kiinni emojensa karvoissa, eivätkä tee tuottavaa työtä.

Ne haluavat hoivaa ja läheisyyttä. Sen nyt vielä jotenkin ymmärtää. Kestäähän ihmiselläkin toista vuotta, ennen kuin hän itsenäistyy siinä määrin, että selviytyy ilman vanhempiaan päiväkodissa.

Ensimmäisen kännykän monet saavat vasta kuusivuotiaina, siitä pitäen lapsi kehittyy vauhdikkaasti: vanhemmat pitävät lapsiinsa yhteyttä lähinnä puhelimitse, eivätkä käskyt ja kiellot pääse häiritsemään tervettä itsenäistymiskehitystä liiaksi.

Apinanpoikasilla tällaista mahdollisuutta ei ole. Ne eivät voi kuin lukea vanhempiensa elekieltä, eikä niiden kannata mennä äänenkantaman ulkopuolelle.

Siksi apinanpoikanen ei opi kantamaan itse ilojaan ja murheitaan ja hoitamaan omia asioitaan kuormittamatta aikuisia, niin kuin ihmislapsi kännyköiden ja tietokoneiden aikakaudella.

Parhaiten ihmiskunnan edistyksen merkit näkee, kun tarkkailee täysikasvuisia apinoita. Ne eivät ikinä kasva aikuisiksi, vaan ne jäävät poikastensa kaltaisiksi.

Ne rauhoittelevat toisiaan sukimalla kaverinsa turkkia kuin nyppisivät kirppuja loputtomassa rakkauden rituaalissa. Kuin ne vakuuttelisivat kuuluvansa yhteen ja pitävänsä yhtä hylkäämättä ikinä toisiaan.

Kaikki mitä apinat tekevät liittyy laumaan, niin riidat, juonittelut kuin rakkaudenosoituksetkin. Ne hakevat muiden hyväksymistä, mutta etsivät myös vapautensa rajoja. Ne pitävät toisistaan huolta. Se tuntuu olevan niille tärkeämpää kuin työelämä. Ravintoakin ne etsiskelevät yhdessä, kuin se olisi jokin seuraleikki.

Ihmiset käyttäytyvät apinoiden tavoin vain köyhimmissä kehitysmaissa. Muualla sellaista nimitetään läheisriippuvuudeksi.

Normaalilla täysikasvuisella ihmisellä on yksilölliset projektinsa, olipa kyse parisuhteesta, työurasta, henkisestä kasvusta tai harrastuksista. Toiset ihmiset ovat hänelle yhteistyökumppaneita, ja projektien vaihtuessa ihmiset vaihtuvat luonnollisella tavalla.

Sellaisia ihmisiä me voisimme olla, mutta emme ole. Määrätietoisesta kasvatuksesta huolimatta elämme yhä apinoiden tapaan.

Työpaikoilla kumartelemme ylempiarvoisia, juonittelemme esimiesten rakkauden toivossa, haluamme kuulua joukkoon ja saada tunnustusta. Kun joku taputtaa meitä olalle, teemme sen voimalla työmme. Meistä saneerataan yhä saumattomammin toimivia tiimityöläisiä.

Markkinatalouteen sellainen ei sovi. Näkymätön käsi vaatii toimiakseen itsekkäitä ja laskelmoivia yksilöitä, homo economicuksia, jotka eivät tarvitse muita.

Mutta edes suursijoittajat tai arvopaperidiilerit eivät toimi järkevästi. He eivät kestä painetta yksilöinä, vaan tekevät päätöksiä eläimellisten vaistojen varassa. He etsivät mielipuolisella riskinotollaan kaltaistensa hyväksyntää ja seuraavat lauman liikkeitä. Kukaan ei sui heidän selkäänsä rauhoittavasti sijoituspalaverissa.

Siksi ahneus, kiihko ja kauhu iskevät yli äyräiden, niin että pörssit ryskyvät.

Tarvitsemmeko siis uuden ihmisen, homo economicuksen? Vai pitäisikö meidän sittenkin hyväksyä se, että me olemme apinoita, ja kasvattaa lapsistamme onnellisia laumaeläimiä ja rakentaa sellainen yhteiskunta, jossa ihmisen kaltainen apina voi elää hyvää elämää?

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija. Jokin aika sitten hän kaivoi kirjahyllystään pölyttyneen klassikon, Michel de Montaignen esseet, joissa kirjailija pohtii elämän peruskysymyksiä. Kirja on kirjoitettu lähes 500 vuotta sitten. Jyrki Kiiskinen halusi päivittää teosta. Siksi hän kirjoittaa tällä palstalla kolumniesseitä samoista otsikoista kuin Montaigne.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi