"Miksi hyväksyttyä lakia ei pidä muuttaa kevytmielisesti"

Miksi meillä ei ole orangutangeja, minä ajattelin kateellisena, kun veljeni näytti minulle videoklippejä Borneolta.

Hän oli käynyt Sarawakin luonnonpuistossa katsomassa karvaisia sukulaisiamme, jotka oli poikasina pelastettu metsätuhojen ja salametsästäjien kynsistä.

Luonnonpuistossa apinoita kuntoutettiin palaamaan viidakkoon, paljolti ekoturismin tuomilla tuloilla.

Olisipa meillä jotakin vastaavaa. Vaan kun ei ole.

Meillä on vain yksitoikkoisia puupeltoja, joissa ei viihdy juuri jänistä kummempia elukoita.

Ei ekoturisteja, jotka tulisivat päivittelemään trooppisen luonnon ihmeitä!

On se niin väärin.

Äkkiä muistin viimekesäisen retken Saimaalla, kalattomalla järvenselällä, jota sisävesitrooli oli kyntänyt edellisenä iltana ja ryöstänyt viimeisetkin kalat kattilasta.

Veneemme lipui eteenpäin, ja minä näin vedestä kohoavan pään. Luulin sitä uimariksi, kunnes tajusin, että utelias saimaannorppa ei malttanut olla seuraamatta hitaasti pörisevää venettä. Se nosti päätään yhä ylemmäs nähdäkseen paremmin, ja minä kurotin omaani yhä kauemmas laidan yli. Siinä me karvattomat sukulaiset tiirailimme toisiamme tovin, kunnes norppa sukelsi.

Olin kiihdyksissäni ja harmittelin, ettei kamera tullut mukaan.

Meillä suomalaisilla on saimaannorppa! Siinä riittäisi ekoturisteille ihmettelemistä!

Se on yksi maailman harvinaisimmista nisäkäslajeista, todellinen kantasuomalainen, jota ei tavata missään muualla maailmassa. Maailmassa on kymmeniä tuhansia orangutangiyksilöitä, niitä vilisee joka puun takana. Saimaannorppia on jäljellä enää reilut kaksisataa, ja alle puolet niistä on lisääntymiskykyisiä.

Pankaa borneolaiset paremmaksi! Saimaannorppa on ainutlaatuinen olento.

Näin sieluni silmin rahakkaat ekoturistit, jotka tulevat Japanista, Euroopasta tai Yhdysvalloista melomaan ainutlaatuisille järvireiteille.

Saavat kokeilla kovalla rahalla rantasaunaa, mökkiasumista ja lähestyä varovaisesti luonto-oppaan johdolla norppien asuma-alueita.

Meneväthän he hyttysten syötäviksi viidakkoonkin.

Miksi he eivät siis kuuntelisi kiehtovaa tarinaa jääkauden jälkeen kohoavasta maasta ja reliikkilajista, joka jäi 8 000 vuotta sitten eristyksiin järviin ja sopeutui elämään makeassa vedessä?

Mutta on vähän kiire. Saimaannorppia on jäljellä enää reilut kaksisataa, eikä ekoturisteille ole vielä järjestetty maailmanlaajuista mainoskampanjaa. Pienikin epidemia riittää hävittämään lajin, se on välittömässä sukupuuttovaarassa. Millä me sitten ylpeilemme? Jäniksillä ja fasaaneilla?

Saimaannorpan pelastamiseksi vaaditaan uhrauksia. Totta kai me olemme siihen valmiita. Aloitetaan kahden kuukauden verkkokalastuskiellosta keväällä, koska kalanpyydyskuolemat ovat pahin yksittäinen uhka kuuteille.

Ei helkkarissa! Se uhkaa suomalaista kulttuuria. Siinä jäävät monen kotitarvekalat saamatta kahden kuukauden ajalta.

Onneksi maa- ja metsätalousministeri Sirkka-Liisa Anttila (kesk) ymmärtää tämän maahamme kohdistuvan uhan. Kaikki kun eivät pidä katiskoista.

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija. Jokin aika sitten hän kaivoi kirjahyllystään pölyttyneen klassikon, Michel de Montaignen esseet, joissa kirjailija pohtii elämän peruskysymyksiä. Kirja on kirjoitettu lähes 500 vuotta sitten. Jyrki Kiiskinen halusi päivittää teosta. Siksi hän kirjoittaa tällä palstalla kolumniesseitä samoista otsikoista kuin Montaigne.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi