"Muinaisista tavoista"

Kuka tämä mies on?

Hän asuu Suomenlahden perukoilla tuulen pieksemässä kaupungissa, mutta haluaa päästä Eurooppaan.

Tai siis ei halua. Hän viihtyy karussa kotimaassaan, eikä voi sietää läntistä maanosaa, jota ihannoidaan sivistyksen kehtona.

Hän on pettynyt isänmaansa kehitykseen, mutta haluaa kääntää suunnan. Hän ivaa kansansivistäjiä, eikä anna piiruakaan periksi puolustaessaan yksinkertaista kansaa, sen muinaisia tapoja ja juurevaa kansallista kulttuuria.

Eurooppalaiset vaikutteet ja muukalaiset ovat hänelle ongelma.

Hänen mielestään eliitti on myynyt maansa, ja kansaa eurooppalaistetaan väkisin. Mutta pinnan alla kansanluonne pysyy kuin tervattuna, vaikka pääkaupungin pintasivistyneet herrat puhuisivat hienostellen vieraita kieliä. He jäljittelevät englantilaisia, ranskalaisia ja saksalaisia pukeutumistyyliä myöten. Se on naurettava näky.

Kuka hän oikein on?

Mihin jäivät lantasaappaat ja kansanihmisen viisaus, hän kyselee. Miksi eliitti unohti isänmaansa syrjäkylät, eikä arvostanut omaleimaisuuttaan, kotimaansa tapoja?

Miksi herrat kumartelevat Brysseliin kuin lakeijat?

Hän matkustaa Eurooppaan. Hän tarkastelee armottomin silmin ranskalaista porvaristoa, pilkkaa tekopyhyyttä ja tuomitsee englantilaisen rappion, tuloerot ja kurjuuden.

Sitä ei kuitenkaan kätketä. Se on sentään rehellisempää kuin Ranskassa.

Saksasta hänellä ei ole muuta sanottavaa kuin se, että naiset ovat siellä rumia.

Euroopassa kaikki on toisin sanoen huonosti.

Paljon huonommin kuin kotimaassa, hän antaa ymmärtää. Siitä olisi helppo olla samaa mieltä, ellei äänensävy tuntuisi katkeralta, ikään kuin pilkka kätkisi alemmuudentunteen.

Ehkä se onkin hänen kansansa omaleimaisin piirre: huono itsetunto, jota on kaikin keinoin pönkitettävä. Siinä lajissa hän on maailman paras.

Mies on muutenkin ylpeä kulttuuristaan, joka kumpuaa maaperästä. Mitä siihen kansalliseen kulttuuriin nyt kuuluikaan? Hmm… ?

Autetaan miesparkaa! Loistavaa maalaustaidetta, kirjallisuuden mestariteoksia, kärsimyksen jalostamaa viisautta! Vähän muukalaisvihamielisyyttä, vieraiden vaikutteiden pelkoa ja kosolti sisua!

Sitä etenkin. Vaikka millaiset murheet kansaa kohtaisivat, se ei anna periksi.

Miehen kotimaa on kuuluisa myös saunasta. Saunasta ja surumielisyydestä. Saunasta, viinanjuonnista ja mollivoittoisista sävelmistä, joiden jaloutta ei lännessä tajuta.

Kaikkein omaleimaisinta on kuitenkin se paljon puhuttu huono itsetunto ja alituinen tarve tehostaa itseään humalapäissään.

Mies ei silti liity perussuomalaisiin. Se on mahdotonta. Hän on kuollut, vaikka hänen ajatuksensa elävät. Hänen nimensä on Fjodor Dostojevski.

En tiedä pitäisikö hän suomalaisia pelkästään venäläisinä jotka mongertavat outoa kieltä. Siihen hänellä olisi hyvä syy.

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija. Jokin aika sitten hän kaivoi kirjahyllystään pölyttyneen klassikon, Michel de Montaignen esseet, joissa kirjailija pohtii elämän peruskysymyksiä. Kirja on kirjoitettu lähes 500 vuotta sitten. Jyrki Kiiskinen halusi päivittää teosta. Siksi hän kirjoittaa tällä palstalla kolumniesseitä samoista otsikoista kuin Montaigne.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi