"Neuvottelun hetki on vaarallinen"

Arkielämä lasten kanssa opettaa, että neuvottelun hetki on vaarallinen.

Viimeksi kertasin läksyn arkisella automatkalla, kun kuljetin lapsia harrastuksiin. Oli pimeää, ja tuulilasinpyyhkijät lakaisivat sateista tietä näkyviin.

Vastailin lapsille hajamielisesti, koska minun oli pakko keskittyä ajamiseen.

”Isä, milloin me hankitaan kissa”, poikani kysyi kuin ohimennen.

”Ei me nyt mitään kissaa hankita”, minä vastasin ja koetin ohjata keskustelua turvallisemmille vyöhykkeille.

”Ei siis vielä”, poikani totesi.

Parin päivän kuluttua kuulin vierestä puhelinkeskustelun.

Tyttäreni kertoi kaverilleen, että meille hankitaan ehkä kissa. En voinut ruveta väittelemään asiasta, koska hän ei puhunut minulle.

Tätä rataa asiat etenivät, vähä vähältä kohti vääjäämätöntä päämäärää.

Nyt on kissa valmiiksi katsottuna. Se muuttaa meille parin viikon päästä.

Syötävän söpö pitkäkarvainen kissanpoikanen, lohduttelen itseäni.

Onneksi kysymys on kissasta, eikä vakavammista asioista, kuten toimeentulokysymyksistä.

Mutta olen minä mokannut myös rahasta neuvotellessani.

Niin kävi esimerkiksi urani alussa, kun minulta oli tilattu laaja kirjoitus. Palkkiosta piti neuvotella, ja kerrankin tarjolla oli oikeaa rahaa.

Päätin tarttua härkää sarvista. Nostin luurin, kuitenkaan tekemättä kotiläksyjä etukäteen.

Vastapuoli kysyi minulta heti kättelyssä, millaista palkkiota halusin.

Koska en ollut pohtinut strategiaa, en heittänyt palloa takaisin.

Viiden sekunnin neuvottelupaine oli minulle liikaa, enkä ymmärtänyt, että painostava hiljaisuus on neuvottelijan paras ystävä.

Mainitsin ensimmäisenä mieleen tulevan rahasumman.

”Sopii kyllä”, pirteä naisääni tokaisi epäröimättä, kuin olisi ilkkunut.

Puhelu päättyi aavemaiseen tuuttaukseen.

Myöhemmin sain kuulla, millaisia palkkioita muut olivat lypsäneet. Samalla ymmärsin, miten kertakaikkisen surkeilla palkkioilla olin työtäni siihen asti tehnyt.

Onneksi kysymys oli yhdestä kirjoituspalkkiosta, eikä vakavammista asioista, kuten vaikkapa Gazan sodasta.

Gazan sodassa aseet ovat puhuneet enemmän kuin ihmiset.

Maailmalla ei kuitenkaan ole ihmetelty israelilaisten kovanaamojen tai Hamasin hourupäiden vaikenemista.

Eniten huomiota on herättänyt USA:n tulevan presidentin hiljaisuus.

Presidenttiehdokkaana Barack Obama saattoi vaahdota muutoksesta, mutta nyt hänen pitäisi istua neuvottelupöytiin.

Muutospresidentin ei kannata tietenkään setviä ensitöikseen ikuista umpisolmua.

Kun hän avaa suunsa, on neuvottelujen raamit ripustettu saman tien kaulaan. Niitä hän sitten raahaa via dolorosaansa pitkin, presidenttikauden loppuun asti.

Yksi siirto ratkaisee shakissakin pelin luonteen.

Ammattipelureita vastaan pari väärää siirtoa riittää tappioon, ja siihen nämä Israelin veijarit taisivatkin taktiikkansa perustaa.

Obaman tilanne ei ole kadehdittava. Hänen pitäisi ratkaista budjettivaje, finanssikriisi ja pari keskeneräistä sotaa, uudistaa aselait, terveydenhuolto- ja koulutusjärjestelmä.

Vähemmästäkin on presidenttejä passitettu manan majoille tai sysätty seksiskandaalien syövereihin.

Onneksi Obamalla on lapsia. He ovat varmasti opettaneet isälleen järkähtämätöntä neuvottelutaitoa ja oveluutta: aina ei kannata nostaa kissaa pöydälle, mutta joskus niin on pakko tehdä.

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija. Jokin aika sitten hän kaivoi kirjahyllystään pölyttyneen klassikon, Michel de Montaignen esseet, joissa kirjailija pohtii elämän peruskysymyksiä. Kirja on kirjoitettu lähes 500 vuotta sitten. Jyrki Kiiskinen halusi päivittää teosta. Siksi hän kirjoittaa tällä palstalla kolumniesseitä samoista otsikoista kuin Montaigne.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi