"Omantunnon vapaudesta"

Me elämme kuulemma arvojen supermarketissa. Se on ihan kivaa. Ensin käydään arvokeskustelu, sitten valitaan sopivat arvot hyllyltä. Lopuksi käydään lisää arvokeskustelua.

Ennen kaikki oli vaikeampaa.

Piti lukea päivin öin Raamattua, Marxin Pääomaa tai Georg Henrik von Wrightin Humanismia elämänasenteena. Oli pakko sisäistää kokonainen arvojärjestelmä ja valita puolensa: sitoutua elämään valitsemansa arvomaailman mukaisesti.

Vaikka ei sitä usein valittu. Siihen yksinkertaisesti synnyttiin.

Moni ei tietenkään onnistunut kilvoittelussaan, mutta jokaisen piti yrittää. Ihmisiltä odotettiin hyviä tekoja, joko lähimmäisenrakkautta, solidaarisuutta tai yleistä humanismia.

Niin odotetaan yhäkin. Mutta nyt me elämme pirstoutuneessa moniarvoisessa yhteiskunnassa.

Vaikka on kätevää ja nopeaa poimia arvoja ostoskoriin, ei se ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Kukaan ei päätä asioita puolestani, siksi elämästä tulee monimutkaista. Etenkin silloin, kun ostoskoriin keräämäni arvot eivät sovi yhteen.

Haluan kiihkeästi suojella luontoa. Mutta en millään jaksa olla koko pimeää talvea Pohjolan perukoilla, on pakko päästä aurinkoon ainakin kerran vuodessa.

Minulla on muitakin pieniä heikkouksia ja kulutustottumuksia, jotka eivät sovi yhteen ekologisen vastuuni kanssa.

Toisaalta kuluttaminen on hyvä asia. Jos en kuluta tarpeeksi, voin jäädä työttömäksi, tai kaverini jää. Sillä jos talouden pyörät lakkaavat pyörimästä, ei meille riitä hyvinvointia. Siitä kärsii luontokin, kun ei ole varaa satsata luonnonsuojeluun.

On liian vaikeaa tehdä hyviä tekoja. Siitä tulee täysin sekopäiseksi.

Siksi en enää halua olla hyvä ihminen. Hyvä ihminen on epäilyttävä. Ei voi olla ihmettelemättä, miksi hän ponnistelee auttaakseen muita.

Kun hän taluttaa mummon kadun yli, hän hymyilee tietoisena siitä, että on muita parempi. Hän kehtaa puhua köyhien ja syrjäytyneiden puolesta, vaikka olisi itse rikas. Hän hyysää vainottuja, vaikka eläisi turvallista omakotitaloelämää.

Se on pelkkää teeskentelyä.

Niin kuin hänen pienet päivittäiset ympäristötekonsakin. Ne syyllistävät meitä tavallisia tallaajia, jotka haluamme syödä lihaa, ajaa autolla tai ostaa halvinta tavaraa.

Hyvä ihminen tavoittelee omaa etuaan niin kuin me muutkin, olipa se sitten valtaa, moraalista ylemmyyttä tai sosiaalista pääomaa. Kiitollisuudenvelkakin voi olla ihan käyttökelpoista valuuttaa.

Kaiken kukkuraksi hän haluaa olla oikeassa ja tietää muiden puolesta.

Jos kerran hyvyys on pelkkää tekopyhyyttä, ja tekopyhyys on murhaakin pahempi rikos, mihin me sitä enää tarvitsemme?

Eikö olisi parasta luopua hyvyydestä kertaheitolla ja olla vain oma itsensä.

Ajatelkaa miten helppoa elämä olisi.

Jokainen hoitaisi vain omat asiansa, tekisi mitä huvittaa, eikä vaivaisi päätään muiden murheilla. Ei enää yleviä puheita eikä ihmistä suurempia päämääriä. Ei moraalisaarnoja, eikä tarvetta lusikoida linssisoppaa tai muuttaa lämmittämättömään torppaan asumaan.

Ei inhottavia syyllisyydentunteita, ei globaalia vastuuta, eikä kiusallista lähimmäisenrakkautta.

Ollaan reilusti pahoja.

Pahuus on kyllä vähän ikävä sana, myönnän sen. Keksitään jotakin parempaa.

Ollaan reilusti vapaita. Se kuulostaa jo paremmalta.

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija. Jokin aika sitten hän kaivoi kirjahyllystään pölyttyneen klassikon, Michel de Montaignen esseet, joissa kirjailija pohtii elämän peruskysymyksiä. Kirja on kirjoitettu lähes 500 vuotta sitten. Jyrki Kiiskinen halusi päivittää teosta. Siksi hän kirjoittaa tällä palstalla kolumniesseitä samoista otsikoista kuin Montaigne.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi