"Pelosta"

Katselin televisiosta pilvettömällä taivaalla liitävää matkustajakonetta. Tiesin, että kohta tapahtuisi jotakin kauheaa. Olin nimittäin Amerikassa.

Äkkiarvaamatta kone alkoikin vavahdella, se syöksyi monta kilometriä vapaassa pudotuksessa ja karkasi pilotin hallinnasta. Kaikki matkustajat menehtyivät.

Dramaattinen kertojanääni vahvisti syyn: lentokone oli joutunut kirkkaan ilman turbulenssiin.

Vaihdoin kanavaa. En halunnut ruokkia lentopelkoa. Olin parin päivän päästä palaamassa Eurooppaan. En silti päässyt eroon lentokoneista. Tällä kerralla puhuttiin vaietusta uhkakuvasta: terroristit nimittäin ampuivat ohjuksilla matkustajakoneita harva se päivä. Onneksi osumatarkkuus oli huono.

Kuinka monta ohjusta oli suhahtanut tietämättäni ohi?

Käänsin kanavaa toistamiseen, ja pelonaiheet vaihtuivat: Nyt lapsia hukkui uima-altaisiin. Mustat nuorisojengit ammuskelivat ohikulkijoita ja tunkeutuivat ihmisten koteihin. Sydänkohtauksiakin tuli vähän väliä.

Mutta sehän on toisaalta yleisin kuolinsyy länsimaissa.

Pelko kihisi suonissani, vaikka koetin ivailla jenkkitelkkarin älyttömyyksiä.

Tiesin, että jos katsoisin toosaa pari viikkoa, olisin valmis hankkimaan käsiaseen, hommaisin kotiini kalliit turvajärjestelmät ja tukisin terrorismin vastaista sotaa varauksetta.

Onneksi olen eurooppalainen, minä ajattelin. Emme elä pelon kulttuurissa, massatiedostusvälineet eivät syötä lakkaamatta kauhua, ja me säilytämme suhteellisuudentajumme.

Matkustettuani Ranskaan näin kuitenkin ihmisten kyräilevän toistensa matkatavaroita. Kuljimme metallinpaljastimien läpi kirjastoon, ja kaikkialla julkisilla paikoilla kaikuivat kuulutukset, joissa kehotettiin raportoimaan hylätyistä kasseista.

Sitten tilanne tuli omalle kohdalle.

Pakistanilaisen näköinen mies – ainakin kuvittelin niin - astui pariisilaiseen lähijunaan, seisoi sekunnin paikoillaan ja poistui ennen kuin juna lähti asemalta.

Tiirailin penkillä olevaa kassia. Jättikö mies sen? Räjähtääkö juna?

Vedänkö hätäjarrusta, vai annanko olla? Kyräilin muita matkustajia, varsinkin tummaihoisia.

Minäkään en ole rasisti. Minä vain pelkään.

Mikään ei erota minua siitä amerikkalaisesta kotirouvasta, joka käveli kerran kahvilan ohi, osoitti sormellaan pitkäpartaista miestä ja nimitteli tätä terroristiksi, niin kauan että tunnettu ulkomaalainen matemaatikko vietiin kamarille.

Pelko on hyvä bisnes, mutta mitä se tekee ihmisille? Lakkaamme kommunikoimasta. Tuijotamme omaan napaan, suojaudumme ja vihoittelemme. Pahimmat pelkomme käyvät toteen.

Finanssikriisin aikana kauhu on aiheuttanut pörssiromahduksen ja maailmanlaajuisen vainoharhan, kun kukaan ei uskalla lainata toisille rahaa.

Nyt odotetaan sydän kylmänä protektionismin aaltoa, joka pysäyttää talouselämän pyörät lopullisesti, elleivät G20-huippukokouksen tuutulaulut tehoa.

Ei pelkkä talous ole lamassa, myös ihmiset ovat. Pelkäämme toisiamme.

Työpaikat menevät, rahat loppuvat, tulevaisuus ahdistaa. Kauhu heijastuu lapsiin, koska stressaantuneet vanhemmat saattavat toimia ailahtelevasti ja kovakouraisesti.

Lastenpsykiatri, tutkimusprofessori Tytti Solantauksen mukaan nyt olisi tärkeää turvata kotien, koulujen ja päiväkotien toimintakyky. Mutta eikös laman aikana leikata kuluja – vaikka veroja alennettiin juuri äsken?

Me nimittäin pelkäämme. Valtiolaiva uppoaa! Pelastukoon ken voi!

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija. Jokin aika sitten hän kaivoi kirjahyllystään pölyttyneen klassikon, Michel de Montaignen esseet, joissa kirjailija pohtii elämän peruskysymyksiä. Kirja on kirjoitettu lähes 500 vuotta sitten. Jyrki Kiiskinen halusi päivittää teosta. Siksi hän kirjoittaa tällä palstalla kolumniesseitä samoista otsikoista kuin Montaigne.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi