"Pukeutumisesta"

Kävelin kesäisellä uimarannalla. Ihmiset olivat riisuneet univormunsa ja lojuivat kuumalla hiekalla ilman titteleitä.

Vain hiustyylistä ja koruista saattoi päätellä, millaisia ihmisiä he olivat.

Tai siis halusivat olla.

Kallis kello tai kultakoru paljasti varallisuuden, leijonariipus tai rastaletit aatemaailman. Mutta he kaikki lojuivat rinnatusten, lyhyen hetken pelkäämättä leimautumista väärään ryhmään.

Tatuoinneistakaan ei voinut enää lukea ihmisten elämäntarinaa, minä ajattelin marssiessani hiekalla vellovan ihmislihan halki. Nykyään oli helppo astua tatuointiliikkeeseen ja valita kuvastosta itselleen identiteetti. Kenenkään ei tarvinnut kulkea pitkää tietä satamasta toiseen tai vankilasta vankilaan.

Mainostoimiston johtajakin saattoi uimarannalla leikkiä Kakolan kundia tai seiloria. Heti kun kuuma kesäpäivä oli ohi, univormut vedettiin päälle. Taas paljastui, mihin ryhmään kuuluimme ja mistä ryhmästä halusimme erottautua.

Mutta onko liioittelua puhua univormuista, mehän elämme yksilöllisyyden aikaa, jolloin yhteiskuntaluokat ovat kadonneet?

On se liioittelua.

Yhteiskuntaluokat ovat kadonneet vain näkyvistä. Ne jatkavat elämäänsä ihmisten mielissä, lapsuuden muistoina ja näkymättömänä arkitodellisuutena.

Esimerkiksi Katriina Järvinen on kirjoittanut koskettavasti omasta luokkaretkestään. Ensimmäisen polven työläisopiskelijana hänen oli vaikeaa tulla toimeen sivistyneistön jälkeläisten kanssa. Hän tunsi häpeää, koska pukeutuminen, sisustustyyli, maku, ruokailutottumukset ja puhetapa erottivat erilaisista oloista tulevia opiskelijoita.

Nyt sitä taakkaa ei pitäisi olla, koska pukeutumisesta on tullut monimutkainen peli. Jokainen kertoo vaatteiden avulla yksilöllistä tarinaansa, jota muut tulkitsevat lakkaamatta. Itsekin teen niin kadulla kulkiessani.

Tuossa tulee mies, joka pukeutuu kravattiin vain asiakkaiden takia, todellisuudessa hän haluaisi kuljeskella resuisissa farkuissa. Tuolla naisella on tyylitajua: hän osaa ajatella itsenäisesti vaikka lukee muotilehtiä. Tuo tyyppi haluaa olla yksilöllinen mihin hintaan tahansa, mutta taiteellisuudesta on tullut hänen univormunsa.

Entä haluaako tuo nainen näyttää taiteilijalta, joka ostaa vaatteensa kirppikseltä, vaikka ne ovat kalliita merkkituotteita? Miksi tuo mies pukeutuu golf-kentällä etiketin mukaan, mutta niin että hänen hattunsa tuo mieleen vallankumoussoturin?

Aatami ja Eeva halusivat kätkeytyä vaatteisiinsa, kuten se nainen jonka kerran tunsin. Hän ei halunnut korostaa parhaita puoliaan vaan tekeytyi näkymättömäksi. Se oli minulle järkytys.

Tuntemani nainen vältti pukeutumisessaan tarinankertomista, mutta tuli kuitenkin tehneeksi sen. Sillä Aatamin ja Eevan menetettyä tiedottomuutta ei voi saavuttaa kuin korkeintaan hetkellisesti kesäisellä uimarannalla.

Muun ajan me piilottelemme vaatteidemme ja aatteidemme ja tarinamme suojissa, emmekä koskaan kerro, keitä todellisuudessa olemme.

Paljastamme paljon. Mutta kätkemme aina enemmän.

Hetkittäin peilin edessä voimme kuitenkin aavistaa sen, mitä emme halua itsekään nähdä.

Ellemme sitten usko muotiin. Sillä muoti on keino olla näkemättä kertomaansa tarinaa. Se on paluuta Aatamin ja Eevan viattomuuteen.

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija. Jokin aika sitten hän kaivoi kirjahyllystään pölyttyneen klassikon, Michel de Montaignen esseet, joissa kirjailija pohtii elämän peruskysymyksiä. Kirja on kirjoitettu lähes 500 vuotta sitten. Jyrki Kiiskinen halusi päivittää teosta. Siksi hän kirjoittaa tällä palstalla kolumniesseitä samoista otsikoista kuin Montaigne.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi