"Rooman suuruudesta"

Ennen kylmän sodan päättymistä Suomi ei ollut vielä maailman napa. Me olimme pahasti idän ja lännen välissä. Jopa ruotsia oltiin hädän hetkellä valmiita mongertamaan, jotta päästäisiin edes joskus oikeiden demokratioiden pöytiin, ja voitaisiin leikkiä länsimaata. Mutta aina tuli idästä noottia, ja sitten piti palata hattu kourassa ylistämään Uralin pihlajaa ja kaupittelemaan Leningradiin sukkahousuja.

Nyt se on ollutta ja mennyttä. Sitä on turha muistella. Me käytimme tilaisuuden, kun se kerran tuli. Heti kun Neuvostoliitto hajosi ja ovi vähän raottui, livahdimme sisään Euroopan Unioniin.

Nyt Suomesta on tullut melkeinpä supervalta. Katsokaa noita Kreikan, Irlannin, Portugalin kaltaisia luuserimaita, joilla ei ole edes entistä Nokiaa, eivätkä ne ymmärrä taloudenpidosta yhtään mitään, keplottelevat vain verojen kanssa tai väärentävät tilastoja.

Ne loisivat muiden kustannuksella.

Ja katsokaa meitä: me olemme Euroopan ehdotonta kärkeä. Meillä on maanosan paras koululaitos, maailman paras valtiovarainministeri, ja me olemme koko planeetan rehellisin kansa. Sitä paitsi täällä työn laatu on ihan toista luokkaa kuin esimerkiksi Virossa ja Latviassa, missä se on kuulemma parempaa.

Me maksamme aina velkamme, sen tietävät luottoluokituslaitoksetkin. Eikä meillä ole täällä kerjäläisiäkään, pelkästään niitä muualta tulleita, jotka pitäisi käännyttää heti rajalta.

Itse asiassa Euroopasta on tullut meille pelkkä rasite. Me emme tarvitse sitä enää mihinkään. Tottahan meikäläiset firmat saavat myydä sinne tavaroitaan ilman tullimaksuja ja muuta sietämätöntä byrokratiaa ikään kuin olisivat kotimaassa, mutta onko niillä siellä Euroopassa enää rahaakaan, niin kuin meillä täällä menestyvässä Pohjolassa. Eikös se Kiinakin ole nykyään nousussa? Miksi emme myy tavaraa mieluummin sinne?

Kai siihen Eurooppaan on kuitenkin pakko kuulua, kun kerran erehdyttiin lähtemään mukaan. Mutta tärkeintä on nyt se, että pidetään omia puoliamme, niin kuin visionäärinen pääministerimme Matti Vanhanenkin jo oivalsi.

Enää ei panna nimiä mihin tahansa velkapapereihin, niin kuin se Soinin Timo on ehdottanut. Eikä ryntäillä kritiikittömästi auttamaan kaveria hädässä, itsepähän ovat itsensä kuseen järjestäneet, nämä luuserivaltiot. Ei meitäkään kukaan ole ikinä auttanut eikä auta.

Lasketaan tarkkaan jokainen euro, ja taistellaan niistä kynsin hampain, siinä sitä on Eurooppa-politiikkaa kylliksi. Otetaan takaisin joka penni, joka sinne annettiin, ja mielellään vähän ylikin.

Ja jos joku rupeaa selittämään, että Euroopan yhdentyminen blaa blaa blaa on suuri rauhanprojekti jonka tarkoitus on estää blaa blaa blaa maailmansotien kaltaiset murhenäytelmät, niin kysykää tiukasti: Kuka senkin rauhan maksaa? Me suomalaisetko?

Ja jos joku urputtaa Euroopan kilpailukyvystä, niin vastatkaa sille, että teidän kilpailukyvystä me ei tiedetä mitään, mutta meillä sitä riittää enemmän kuin Rooman valtakunnalla sen suuruuden aikoihin. Katsokaa vaikka, miten Venäjäkin jo polvistuu hattu kourassa meidän jalkojemme juureen!

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija. Jokin aika sitten hän kaivoi kirjahyllystään pölyttyneen klassikon, Michel de Montaignen esseet, joissa kirjailija pohtii elämän peruskysymyksiä. Kirja on kirjoitettu lähes 500 vuotta sitten. Jyrki Kiiskinen halusi päivittää teosta. Siksi hän kirjoittaa tällä palstalla kolumniesseitä samoista otsikoista kuin Montaigne.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi