"Säästäväisyydestä antiikin aikana"

Ei meille tarvitse vääntää asioita rautalangasta, me olemme jo ymmärtäneet, että ilman innovatiivisuutta olemme hukassa. Meidän on opittava käyttämään mielikuvitusta, kun etsimme uusia säästökohteita. Sillä ei säästäminen ole niin yksinkertaista kuin annetaan ymmärtää: että viivataan punakynällä yli turhia menoja. Säästäminen on oikeastaan taidetta.

Ensin on etsittävä sellainen säästökohde, joka ei rupea metelöimään, jos hänen etuisuuksiaan leikataan. Se ei ole helppoa. Säästötoimenpiteet on myös kohdennettava niin, että säästämisen aiheuttamat laskut lankeavat maksettaviksi aikaisintaan seuraavan vaalikauden aikana. Tai sitten ne on parasta sälyttää muiden niskoille. Säästäminen kun on tunnetusti kallista.

Jos esimerkiksi huononnetaan kouluruokaa yhtäkkisesti, syntyy kapinointia, ja kouluruokaa on loppujen lopuksi pakko parantaa. Mutta jos sitä huononnetaan vähitellen ja huomaamattomasti ja yrittäjiä asianmukaisesti kilpailuttamalla, lapset syövät koulussa päivältä vähemmän.

Lopulta kukaan ei muista, millaista hyvä kouluruoka oli. Näin saadaan aikaan todellisia säästöjä: lapset kinuavat vanhemmiltaan rahaa, syövät nälkäänsä karkkia ja pitsaa. Kaikki ovat tyytyväisiä.

Säästötoimenpiteen kansanterveydelliset kustannukset eivät kuulu meille, ne kuuluvat sosiaali- ja terveysministeriölle ja kuntien terveysjohtajille. Vaikka viime kädessähän kaikki ovat itse vastuussa terveydestään.

Tehokas yhteiskunta toimii kuin liikeyritys. Siellä resurssit on jaettu virtaviivaisimmalla mahdollisella tavalla. Se vaatii tunteettomuutta, organisointikykyä ja säästäväisyyttä. Siihen tarvitaan kaltaisiani ihmisiä, jotka keksivät kyllä keinot.

Ai, mistäkö resurssit tulevat? Resurssit nyt vain ovat. Eivät ne mistään tule. Esimerkiksi ihmiset ovat resurssi. He ovat tärkein voimavaramme, niinhän työnantajatkin sanovat työntekijöistään.

Resurssit ovat myös keksintöjä, jotka syntyvät, kun ihmiset pannaan keksimään. Siihen tarvitaan oppilaitoksia joissa opetetaan hoksaamaan uusia asioita.

Liike-elämässä kulukuurit osataan viedä läpi. Esimerkiksi Nokiassa säästäminen hoidettiin oppikirjan mukaan. Alihankkijat pakotettiin tekemään työnsä polkuhinnalla. Lisäksi säästötoimenpiteet kohdennettiin niin, että Nokian omat laskut lankesivat maksettaviksi vasta myöhemmin.

Narut vedettiin tiukalle, koska kaikki tarpeellinen oli jo keksitty. Puhelimet saatiin toimimaan minimisatsauksilla, ja liikevoittoprosentti lähti hienoiseen nousuun kovin ponnistuksin.

Mutta jokin meni vikaan. Alihankkijat hylkäsivät Nokian, puhelimista tuli tylsiä, eivätkä ne toimineet niin hyvin kuin piti.

Ei vika ollut säästämisessä sinänsä. Kännykkäbisnes nyt ei yksinkertaisesti ole sama asia kuin kouluruokailun järjestäminen.

Ehkä Olli-Pekka Kallasvuon olisi kannattanut nuukailla toisella tavalla kuin Cato vanhemman Antiikin aikana. Tämä möi hevosensa säästääkseen rahasumman, jonka sen kuljettaminen meriteitse Italiaan olisi tullut maksamaan.

Sardinian käskynhaltijana toimiessaan Cato vanhempi suoritti tarkastusmatkansa jalan, sen sijaan että olisi käyttänyt resurssinsa järkevästi. Hän ei ratsastellut iloisena veronmaksajien eikä osakkeenomistajien rahoilla.

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija. Jokin aika sitten hän kaivoi kirjahyllystään pölyttyneen klassikon, Michel de Montaignen esseet, joissa kirjailija pohtii elämän peruskysymyksiä. Kirja on kirjoitettu lähes 500 vuotta sitten. Jyrki Kiiskinen halusi päivittää teosta. Siksi hän kirjoittaa tällä palstalla kolumniesseitä samoista otsikoista kuin Montaigne.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi