"Sielu kiinnittyy väärään kohteeseen oikeiden puuttuessa"

Suomalainen ei ole turvassa edes rantalomillaan, työpaikallaan eikä Itäkeskuksessa. Toisin oli lapsuuteni Kekkoslovakiassa. Se oli ihana paikka.

Presidentti tasoitteli rautakourallaan ristiriidat ja ohjasi huomion yhteiseen etuun: viljapellot heilimöivät, vienti veti itään ja paperikoneet jauhoivat tasaiseen tahtiin hyvinvointia. Musta mies oli sirkusnähtävyys, rikolliset pidettiin kurissa, ja kaupoissa suosittiin suomalaista.

Sitä, mitä ei saanut Elannon lähikaupasta, ei tarvittu.

Meillä oli vain yksi huolenaihe. Itärajan takana asuva mörkö saattoi milloin tahansa nielaista koko maan ja anastaa meiltä kaiken hyvän: sen mistä emme koskaan ennättäneet nauttia ahkeroidessamme otsa hiessä.

Nyt ei ole kunnollista presidenttiä, joka osaisi taltuttaa ärisevän mörön ja rauhoittaa yhteiskunnan uudenvuodenpuheillaan. Ei ole toisaalta mörköäkään. On vain näitä saatanan tunareita, jotka sotkevat kätensä vaalirahakohussa ja myyvät isänmaansa vähiten tarjoavalle.

Emme voi ihailla heitä kuin lapset isäänsä.

He avasivat luukut Aasiaan ja Eurooppaan. Kun muualla mellakoitiin ja tehtiin terrori-iskuja, uinuimme Kekkosen aikana ihanassa lämmössä karvat korvilla. Luukut pidettiin kiinni. Meitä eivät kohdanneet luonnonkatastrofit, ydinlaskeumat eivätkä vapaan markkinatalouden vitsaukset. Ne pysähtyivät valtakunnanrajalle.

Enää ei ole kaukana kavala maailma.

On siinä hyvätkin puolensa. Kiinalaiset leipovat kakun, ja me syömme sen, se on oikea työnjako. Tavaraa riittää kaikille! Eikä edes mörkö meitä uhkaa.

Onko meillä lupa nauttia, ilman että se tulee ja vie herkut pois?

Unohdetaan mörkö, vikkelät kiinalaiset sormet ja finanssikeinottelijat. Ollaan me moniosaajia, jotka valtaavat käden käänteessä maailmanmarkkinat, matkustavat Thaimaahan lomille ja uskaltavat syödä bataattia.

Ei se onnistu. Eikö noita luukkuja suureen maailmaan saada edes hetkeksi kiinni? Me halusimme halpaa tavaraa, emme raakaa todellisuutta!

Haluan tietää, mikä on iPad, en kuunnella pitkäpiimäisiä saarnoja luovasta tuhosta. Onko japanilainen perheauto vai toiminnan tehostaminen, kilpailukyky ja työelämän huonontuminen tärkeämpää? Ei enää sanaakaan pätkätöistä, yt-neuvotteluista ja julkisen sektorin leikkauksista! Antakaa syrjäytyneiden olla rauhassa!

Miten tässä näin kävi? Miksi meistä kaikista ei tullutkaan voittajia, vaikka voittaminen on niin mukavaa? Ai, että Suomessa on tehty politiikkaa, joka aiheuttaa ihmisissä turvattomuutta? Ai, että kukaan ei huolehdi kansalaisten turvallisuudentunteesta? Että mikään muu kuin mullistukset eivät ole pysyviä? Se on muka rikastumisen hinta.

Höpöhöpö, sanon minä.

Kuka siis vie meiltä kaiken hyvän, sen mitä meillä ei ikinä ollut? Kuka vie meiltä työpaikat, toimeentulotuet, asunnot, naiset ja suomalaisen kulttuurin? Maahanmuuttaja tietenkin, kun ei mörköä eikä omaa ahneuttakaan voi syyttää.

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija. Jokin aika sitten hän kaivoi kirjahyllystään pölyttyneen klassikon, Michel de Montaignen esseet, joissa kirjailija pohtii elämän peruskysymyksiä. Kirja on kirjoitettu lähes 500 vuotta sitten. Jyrki Kiiskinen halusi päivittää teosta. Siksi hän kirjoittaa tällä palstalla kolumniesseitä samoista otsikoista kuin Montaigne.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi