"Tuoksuista"

Helsinki on kaunis kaupunki, mutta romanikerjäläiset ovat likaisia. He lojuvat alistuneina jalkakäytävillä, nöyryyttävät itseään ja pilaavat kauniit katunäkymät. Kun heidän ohitseen kulkee, on päivä helposti pilalla.

Eilenkin astelin hyväntuulisena keskustan halki, valmiina kohtaamaan päivän haasteet, täynnä positiivista ajattelua. Postitalon kulmalla näin kerjäläisen, joka ojenteli litistynyttä paperimukia sottaisissa käsissään. Se rupesi suututtamaan. En halunnut nähdä häntä silmissäni, sillä hän oli köyhä, ja köyhyys on ikävää ja epäesteettistä.

Olen aina ollut ylpeä Helsingin katujen siisteydestä. Helsinki ei löyhkää, niin kuin monet muut suurkaupungit, päinvastoin: Helsinki tuoksuu hyvältä, koska täällä ei ole jätekasoja, vaan kaupungin puhtaanapitolaitos hoitaa työnsä kiitettävästi.

Mutta tuntuu kuin kotikaupunkini olisi pilalla, kun tänne pakkautuu irtoväkeä ulkomaita myöten. Siksi olen sitä mieltä, että kerjääminen pitää kieltää lailla.

Kerjäämiskielto on askel oikeaan suuntaan, mutta vain pieni askel, sillä köyhyys itsessään on suuri ongelma. Ei köyhyys sovi suomalaiseen hyvinvointivaltioon, siitä me olemme varmasti kaikki samaa mieltä.

Miksei sille tehdä tässä maassa mitään?

Mielestäni myös köyhyys pitäisi kieltää eduskunnan päätöksellä.

Köyhyyden esteettisistä haitoista pahin on tuoksu. Se on tympeä yhdistelmä ummehtuneisuutta, halpuutta ja likaisuutta, jota empaattinen ihminen ei voi olla aistimatta. Siitä tulee ankea olo. Ihmisiä pitää suojella sellaiselta mielipahalta. Ei meidän velvollisuutemme ole katsella ja kuunnella päivästä toiseen ilonpilaajia, jotka vievät elämästä hyvän fiiliksen. Meillä on keskuudessamme liikaa ankeuttajia.

He eivät millään tajua, että kaikki on oikeastaan aika hyvin.

Ellei olisi niitä pahoja hajuja, jotka tarttuvat vaatteisiin. Istuessani julkisissa kulkuneuvoissa maanantaiaamun ummehtuneessa tuoksussa minä pelkään, että myös minua aletaan pitää köyhänä, ellen pane vaatteita heti illalla pesuun.

Tai vielä pahempaa: että köyhyys itsessään tarttuu, ja myös minusta tulee köyhä.

Totta kai hajuaistia voi huijata parfyymein, niin kuin ihmiset ovat aina tehneet löytääkseen sen oikean tai saadakseen toivomansa työpaikan.

Hyvin valittu hajuste viestittää menestystä, terveyttä, aistillisuutta ja varakkuutta. Mutta köyhyyden hajua sillä ei voi täysin peittää, niin läpitunkeva se tuoksu on. Se varoittaa meitä vaarasta: sulkeutuneesta ja nuhjuisesta elämänpiiristä, johon ei kynnyksen yli kannata astua.

Köyhyyden kieltäminen ratkaisisi monta ongelmaa. Jos meistä kaikista tulisi varakkaita, elämästä tulisi kaikin tavoin innostavampaa ja dynaamisempaa. Me kaikki rohkaisisimme toisiamme parempiin suorituksiin, eikä kateutta enää olisi.

Mutta saattaa olla, ettei köyhyyden kieltäminen ole vielä täysin realistista.

Siksi köyhät ihmiset pitäisi siirtymäaikana velvoittaa pysyttelemään sisätiloissa tai käyttämään ulkona liikkuessaan voimakkaita hajusteita, jotka herättävät ympäristössä pääsääntöisesti miellyttäviä tunteita.

Tarvittaessa heidät voitaisiin myös asuttaa julkisin varoin erityisiin puutarhakaupunginosiin. Siellä he voisivat jatkaa rauhassa valitsemallaan tiellä ankeuttamatta liikaa muiden elämää.

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija. Jokin aika sitten hän kaivoi kirjahyllystään pölyttyneen klassikon, Michel de Montaignen esseet, joissa kirjailija pohtii elämän peruskysymyksiä. Kirja on kirjoitettu lähes 500 vuotta sitten. Jyrki Kiiskinen halusi päivittää teosta. Siksi hän kirjoittaa tällä palstalla kolumniesseitä samoista otsikoista kuin Montaigne.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi