"Vakavat asiat huomiseen"

Istun paikallisjunan vaunuosastossa ja katselen ympärilleni. Oikealla kyyristelee aikuinen mies joka on syventynyt puuhiinsa. Hän ei katsele ympärilleen, vaan näpyttelee vimmatusti kännykkäänsä. Vasemmalla on toinen samanlainen, mutta nainen. Kumpikaan ei tunnu tajuavan, mitä heidän ympärillään tapahtuu, eivätkä he siis osaa pahastua tuijotuksestani.

Yritän saada selville, mitä he puuhaavat. Nainen lähettää selvästi tekstiviestiä, hän miettii miten sanansa asettelisi. Mutta pelaako mies kännykkäpeliä, vai surffaileeko hän netissä? Hänen silmänsä ovat nauliutuneet kännykän näyttöön, enkä usko minkään reaalimaailman tapahtuman herättävän häntä virtuaaliunestaan. Tuntuu oudolta ajatella, että me kaikki istumme samassa vaunussa elävinä olentoina. Elämme tietoyhteiskunnassa, minä ajattelen.

Tällainen siitä tuli.

En keksinyt ajatusta itse. Löysin sen netistä. Mutta on siitä tehty kirjakin, Nicholas Carrin Shallows, joka kertoo, mitä internet tekee aivoillemme.

Lyhyesti sanottuna se tyhmistää meitä ja heikentää kykyämme empatiaan.

Aivoja pommitetaan koko ajan informaatiolla, niin että ne alkavat muistuttaa flipperiä, jossa pallo poukkoilee sinne tänne kymmenien valojen vilkkuessa. Opimme etsimään ja yhdistelemään tietoa kuten metsästäjä-keräilijät poimivat syötävää, mutta pitkälinjainen ajattelu ei enää luonnistu, koska sähköisessä lukemisessa aktivoituu lähinnä otsalohko, joka vastaa nopeista päätöksistä ja ongelmanratkaisusta.

Muisti rapistuu. Mutta onhan meillä wikipedia. Sieltä löytyy varmaan linkki Nicholas Carrin Shallowsiinkin. Sitä voisi joskus vaikka klikata.

Tai poimia sen ostoskoriin, jos ei muuta keksi.

Internet-ajan flipperiaivot haluavat ennen kaikkea viihtyä, koska lukemiseen ne eivät jaksa keskittyä. Siksi voisimmekin lakata puhumasta tietoyhteiskunnasta ja puhua mieluummin viihtymisyhteiskunnasta.

Viihtymisyhteiskunnassa tasa-arvo ei vielä täysin toteudu. Monilla vanhuksilla on vaikeuksia hoitaa edes pankkiasioitaan internetissä, kuinka he voisivat oppia pelaamaan Alan Wakea tai Angry Birdsia. He syrjäytyvät, eivätkä pääse nauttimaan suomalaisen kulttuurin loistosaavutuksista, jotka amerikkalainen aikakauslehti Time noteerasi näyttävästi sivuillaan joulukuussa.

Siitä on syytä olla ylpeä. Suomen panostukset uuteen teknologiaan ja huippukulttuuriin eivät ole menneet hukkaan!

Alan Wake on seikkailumainen räiskintäpeli, sen pelaaja liikkuu amerikkalaisessa pikkukaupungissa joka muistuttaa Hitchcockin elokuvista. Sitä voisi ihan häpeilemättä verrata vaikkapa Sibeliuksen viulukonserttoon, molemmat mestariteoksia omassa lajissaan!

Angry Birdsissä taas hajotetaan rakennuksia ohjaamalla lintuja niitä päin. Time kiitteli peliä erityisesti siitä, miten upeasti se koukuttaa pelaajat.

Ikäihmisillä on tietenkin vaikeuksia pysytellä kehityksessä mukana, mutta nyt on kasvamassa kokonainen sukupolvi, joka on syntynyt suoraan tietoyhteiskuntaan. Nykylapset ovat tottuneet viihtymään ja vaatimaan viihdykettä. Heillä on vain yksi ongelma: kuka heitä viihdyttää sitten, kun he ovat aikuisia?

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija. Jokin aika sitten hän kaivoi kirjahyllystään pölyttyneen klassikon, Michel de Montaignen esseet, joissa kirjailija pohtii elämän peruskysymyksiä. Kirja on kirjoitettu lähes 500 vuotta sitten. Jyrki Kiiskinen halusi päivittää teosta. Siksi hän kirjoittaa tällä palstalla kolumniesseitä samoista otsikoista kuin Montaigne.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi