"Valehtelijoista"

On ihanaa kuunnella hyvää valehtelijaa, jolla on positiivinen asenne ja miellyttävät käytöstavat. Hän esiintyy kuin taiteilija ja luo oikeastaan puhuessaan totuuden, olipa kysymys mainostamisesta, kaunokirjallisesta teoksesta tai Yhdysvaltain ulkopolitiikasta.

Hyvä valehtelija maalaa ihanan näkymän johon haluamme uskoa, vaikka aavistaisimmekin, ettei se ole todellinen. Tärkeintä hänelle on se, että me kaikki toimimme hyvässä uskossa. Kenellepä ei olisi. Minä ainakin haluan sitä.

Huono valehtelija sen sijaan välttelee jääräpäisesti totuuden puhumista, hänelle on yksi ja sama, uskommeko me valheisiin, jotka eivät häntä enää hyödytä. Hän ei noudata hyviä tapoja. Hän kieltää viimeiseen asti totuuden, jos se sattuu olemaan hänelle itselleen edullista.

Juuri siitä syystä harva uskoo hänen valheitaan.

Jääräpäisyydessään hän muistuttaa yksisilmäistä totuudenpuhujaa, jonka omatunto estää valehtelemasta edes silloin, kun lapsi kirjoittaa hellyttävää kirjettä joulupukille.

Viime joulukuussa moneltakin sanomalehtien lukijalta meni usko joulupukkiin. Syynä olivat häikäilemättömät wikileaks-paljastukset.

Torstaina 9. päivänä raportoitiin Shellin Afrikan-johtaja Ann Pickardin ja Yhdysvaltain suurlähettilään tuttavallisesta juttutuokiosta. Packard oli rehvastellut, että yhtiö on saanut omaa väkeään kaikkiin Nigerian ministeriöihin, minkä ansiosta se saa kaiken informaation maan päätöksenteosta.

Jutussa ei kerrottu, joiko suurlähettiläs teetä vai kahvia, mutta ilmeisesti tapaaminen meni mukavissa merkeissä. Shellin hallituksen suomalainen puheenjohtaja Jorma Ollila olisi voinut hymyillä lehtikuvissa hiukan leveämmin. Vaikka kyllähän hän hymyili.

Päivää myöhemmin siirryttiin toiselle toimialalle.

Lääkeyhtiö Pfizer oli kokeillut Afrikassa Trovan-lääkettä, joka aiheutti viranomaisten mukaan

11 lapsen kuoleman. Yhtiötä uhkasi oikeusjuttu, mutta se palkkasi yksityisetsivän haalimaan korruptiotodisteita maan oikeusministeriä vastaan. Hiukan myöhemmin hankala oikeusministeri erotettiinkin tehtävistään.

Kiitettävää työtä, minä sanoisin, jos olisin diplomaatti.

Wikileaks-paljastukset järkyttivät monia. Miksi ihmeessä? Siksi, että niissä oli jotakin säädytöntä. Etten sanoisi rivoa.

Olen totutellut siihen, että meitä suojaa informaatiokupla, jota me toimittajat rakennamme hyvässä uskossa, kuultuamme ensin tuttavia talouselämän, politiikan ja kulttuurielämän huipulta. Kuplan sisällä kaikki on niin kuin pitääkin. Wikileaks-paljastusten myötä kalvoon repesi hetkessä ammottavia aukkoja.

Tuntui kuin sisään olisi vyörynyt ulkoavaruuden örkkejä, jotka olivat päättäneet häpäistä meidät. Kaikki kaunis alkoi näyttää tökeröltä valehtelulta.

Tuli turvaton olo. Eikä se näytä ikinä loppuvan. Kuukausi sitten kävi ilmi, että suomalaiset poliitikot ravaavat vieraan vallan edustajien rapsutettavina ja raportoivat luottamuksellisia asioita, vaikka suomettumisen ajan piti olla ohi.

Mitä tekee presidentti? Hänestä siinä ei ole mitään kummallista. Hänkin kerjää pääsyä vieraan vallan rapsutettavaksi.

Ja edelleenkin lehdissä toistellaan ikään kuin itsestäänselvyytenä, että Julian Assangea uhkaa mahdollisesti kuolemantuomio länsimaassa, joka saarnaa muille sananvapaudesta. Nyt tarvittaisiin edes hiukan säädyllisyyttä tai edes hyviä valehtelijoita! Muuten meillä on niin turvaton olo, ettei elämästä tulee enää mitään.

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija. Jokin aika sitten hän kaivoi kirjahyllystään pölyttyneen klassikon, Michel de Montaignen esseet, joissa kirjailija pohtii elämän peruskysymyksiä. Kirja on kirjoitettu lähes 500 vuotta sitten. Jyrki Kiiskinen halusi päivittää teosta. Siksi hän kirjoittaa tällä palstalla kolumniesseitä samoista otsikoista kuin Montaigne.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi