"Vihasta"

Olen kuvitellut, että me suomalaiset olemme kaikesta samaa mieltä. Luemme samoja kirjoja, katsomme samoja televisio-ohjelmia ja ajattelemme samoja ajatuksia. Niin oli ennen. Ei ole enää. Nyt kaikki muut ottavat pattiin.

Minne tahansa kääntää päätä, näkee suomalaisten käyvän toistensa tukkaan kiinni. Tai poistuvan kabineteista ovet paukkuen, kun pitäisi etsiä ratkaisua työehtoihin. Ennen kabinettien ovet pysyivät visusti kiinni, kunnes savu hälveni ja ratkaisu löytyi. Nyt kansankirkkokin natisee liitoksissaan homokiistojen takia.

Missä ovat ne maltilliset suomalaiset, jotka eivät kiihkoile ideologioista, vaan etsivät yhdessä käytännöllisiä ratkaisuja ongelmiin? Tai ovat paremman puutteessa hiljaa ja katselevat horisonttiin. Talvisodan henki elää vielä. Omaa kaveria ei jätetä, muut saavat pärjätä omillaan!

Mikäkö ottaa pannuun? Voi kuule, aloitetaan vaikka niistä oikeistolaisista, joiden mielestä paras hoitomuoto nuorten masennukseen on tiukempi kuri. Yritysjohtajillakaan ei ole mitään häpyä! He uhkailevat maanmiehiään milloin mistäkin syystä ja kiukuttelevat vievänsä tehtaat ulkomaille.

Se ei paljon sympatiaa herätä. Ei herätä toisaalta satamaduunarikaan, joka vähät välittää pätkätyöläisistä ja työttömistä, kunhan oma tilipussi täyttyy. Sitähän vasemmisto nykyään ajaa takaa! Jokainen yrittää tavallaan!

Oletko muuten sattunut huomaamaan, että kohta me elämme ahneiden eläkeläisten yhteiskunnassa: he reissaavat ympäri maailmaa etsimässä nautintoja, kun nuoremmat uurastavat heidän orjinaan.

Samaan aikaan maahan tulvii yhtä nautinnonhaluisia turvapaikkashoppailijoita, vaikka täällä on nauttiminen kantaväestöltäkin kielletty!

Se on viherpiipertäjien syytä, ja siitähän rasistit innostuvat!

En voi sietää näitä porukoita, mutta muuten olen suvaitsevainen ihminen. Suvaitsen kaltaisiani ja niitä asioita joista minä pidän.

Toisinaan suvaitsen myös pahoja ihmisiä, koska heistä saattaa jonakin päivänä tulla hyviä.

Ei tosin pidä odottaa liikoja. Hyviä ja fiksuja ihmisiä on nimittäin vähän. Eipä juuri muita kuin minä.

Ikävä kyllä on pakko elää ikävien ihmisten kanssa samassa maailmassa yhtä ikävänä kuin hekin. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Suomen laki vaatii sitä.

Siinä taitaa olla demokratian ydin: että erilaiset ihmiset pakotetaan sietämään toisiaan ja keskustelemaan. Miksi se on yhtäkkiä niin vaikeaa?

Joku voisi tokaista, että talvisota on vihdoinkin ohi. Suomesta on tullut vaivihkaa liberaali demokratia, jossa konflikteja ei enää lakaista maton alle.

Mutta miksi suomalainen ei uskalla olla reilusti eri mieltä? Pelkääkö hän joutuvansa vaikeuksiin, jos kertoo julkisesti omalla nimellä, mitä mieltä asioista on? Hän kyräilee, muikistelee ja yrittää kautta rantain utsia toisten käsityksiä. Kun mitta tulee täyteen, ei tilanteesta selvitä ilman miestappoa tai kunnianloukkausta.

Poliittisen vastustajan nettisivuille on vähintäänkin lähetettävä lapsipornoa.

Demokratisointi ei ole missään tapahtunut silkasta halusta istua pöydän ääreen keskustelemaan erimielisten kanssa. Nyt pitäisi vain oppia kommunikaatiotaitoja. Se ei totisesti ole yhtään hauskaa, etenkään meille muita tasa-arvoisemmille ihmisille.

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija. Jokin aika sitten hän kaivoi kirjahyllystään pölyttyneen klassikon, Michel de Montaignen esseet, joissa kirjailija pohtii elämän peruskysymyksiä. Kirja on kirjoitettu lähes 500 vuotta sitten. Jyrki Kiiskinen halusi päivittää teosta. Siksi hän kirjoittaa tällä palstalla kolumniesseitä samoista otsikoista kuin Montaigne.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi