"Ystävyydestä"

Ajauduin kerran työni puolesta seurustelu-upseeriksi. Koin homman ajanhukkana, mutta lähdin kaljalle erään jenkkikustantajan kanssa. Keskustelun virallinen osuus oli tunnissa ohi. En lähtenyt kotiin. Otimme toiset tuopit, puhuimme jääkiekosta ja erilaisista elämänkatsomuksista.

Kaveri oli ihan mukava, ja ilta venähti.

Kun nostin ahterini penkistä, kaveri pomppasi ylös, kätteli minua ja ojensi käyntikorttinsa.

”Minulle tämä ei ollut pelkästään ammatillinen tapaaminen”, hän sanoi, ”vaan tärkeää henkilökohtaisen elämäni kannalta.”

Työnsin käyntikortin takataskuun ja toivotin hyvää yötä.

Marssin ulos baarista. Olin pöyristynyt. Vain jenkki voi päästää suustaan jotain noin tökeröä, minä ajattelin kävellessäni sateista katua. Vai että oikein henkilökohtaista elämää tässä elettiin.

Jälkeenpäin olen pitänyt kaverin repliikkiä reiluna. Hän lajitteli ihmiset eri laareihin.

On paha puute, jos sitä ei osaa tehdä.

Ennen vain savolaiset pohtivat, kuka missäkin ministeriössä oli heimotoveri. Nyt me kaikki verkostoidumme vimmatusti ja sekoitamme ystävyyden erilaisiin hankkeisiin.

Elämme kaveriyhteiskunnassa. Meillä on aivan liikaa ystäviä, ja näitä suhteita koordinoimme, jokainen oman elämänsä projektipäällikkönä.

Kierre alkaa jo lapsuudessa. Vanhemmat eivät vilkuile lapsiaan yrmeästi sanomalehden takaa. Heistä on tullut jälkeläistensä parhaita ystäviä. Koulussakaan ei tule joka päivä vastaan tiukkaa auktoriteettia. Asioita hoidetaan kavereiden kesken.

Myös työpaikoilla on oltava ystävä koko henkilöstön kanssa ja mentävä kalaretkelle, keilaamaan tai laulamaan karaokea. Muuten saa epäsosiaalisen tyypin maineen.

Sellainen tyyppi on kuin käärme paratiisissa. Hän voi tuhota työpaikkailmapiirin ja tiimihengen sekä vaurioittaa vakavasti yhtiön tuloskuntoa.

Meistä kaikista on tullut ystäviä pomojemme kanssa.

Pomo uskoutuu ja tukee alaisiaan kuin kuka tahansa. Alaisen pitää tehdä vain pieni vastapalvelus: uskoutua pomolle, sillä sehän on ystävyyden ja luottamuksen merkki. Eikä ystäviä ikinä petetä.

Aina on ihmisiä, jotka eivät ymmärrä ystävyyssuhteitten merkitystä. He syrjäytyvät työkeskeisessä kaveriyhteiskunnassa. Siitä todistaa esimerkiksi Maunulan muumion kohtalo.

Kiinteistön huoltohenkilöstö löysi hänen muumioituneen ruumiinsa huhtikuussa vuonna 2000 mennessään asentamaan palovaroitinta asuntoon.

Poliisin tutkimuksissa paljastui, että mies oli kuollut yli kuusi vuotta aiemmin.

Maunulan muumio ei ollut täysin yksin. Hän sai postia pitkään kuolemansa jälkeen. Se todistaa, että mainostajat ovat uskollisimpia ystäviämme. He eivät ikinä hylkää, vaikka yhä useampi haudataan ilman saattajia.

Myös puhelinoperaattorit suhtautuvat meihin kuin parhaisiin ystäviinsä, jos vain maksamme laskut. Lehtitalot kohtelevat meitä ainutkertaisina yksilöinä, ja pankki antaa meille täyden tukensa elämän tärkeissä valintatilanteissa.

Ystäviä ei ole koskaan liikaa, saamme koko ajan kuulla. Siksi olen ajatellut liittyä Facebookiin. Paras kaverini teki niin jokin aika sitten.

Muutaman viikon päästä hänen elämänsä oli muuttunut. Hän kertoi saaneensa jo toista sataa ystävää. Oikeassa elämässä niitä oli vain kaksi.

Minunkin ystäväni voi laskea yhden käden sormin. En ole heihin koko ajan yhteydessä, eikä verkostojamme ole rasvattu kunnolla. Heitä ei voi käyttää oikein mihinkään. He eivät vaadi minulta mitään, mutta kun soitan heille, he yleensä ilahtuvat. En voisi elää ilman heitä.

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija. Jokin aika sitten hän kaivoi kirjahyllystään pölyttyneen klassikon, Michel de Montaignen esseet, joissa kirjailija pohtii elämän peruskysymyksiä. Kirja on kirjoitettu lähes 500 vuotta sitten. Jyrki Kiiskinen halusi päivittää teosta. Siksi hän kirjoittaa tällä palstalla kolumniesseitä samoista otsikoista kuin Montaigne.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi