Ahvenanmaalla kirjailijan on hyvä olla

Saarella toimitaan kuin Islannissa: kirjoitetaan kirja ja sitten julkaistaan se
"Asiamme ovat nykyisin aivan erinomaisella tolalla", sanoo runoilija Karl-Erik Bergman

Timo Hämäläinen

GETA / MAARIANHAMINA. Kun ajaa Maarianhaminasta kohti maakunnan pohjoiskärkeä, Getaa, kulkee hyvin hoidetun kulttuurimaiseman halki. Tietöitten takia on kierrettävä Finströmin kautta, jossa sielläkin kivikirkko 1300-luvulta ja pappila ovat kylän merkkeinä.

Getassa asuu Karl-Erik Bergman , kalastaja ja runoilija. Bergmanin, 69, esikoiskokoelma Mellan två skymningar ilmestyi 1957, sen jälkeen hän on julkaissut kahdeksan kirjaa; runoja, kertomuksia mereltä ja ihmisistä ja yhden romaanin.

Bergmanin runojen tenho on niiden yksinkertaisuudessa, liki liikuttavassa vaatimattomuudessa. Hän omisti kokoelmansa Dikter bland nät och bojar "kuutta solmua kulkevalle veneelleen".

Istumme keittiön pöydän

ääreen pohtimaan mikä on ahvenanmaalaisessa kirjallisuudessa ahvenanmaalaista.

"Ahvenanmaalaista on ainakin se, että jos minä ahvenanmaalaisena kirjoitan kirjan, kirja on ahvenanmaalainen", Bergman sanoo.

Hän ajoittaa maakunnan kirjallisuuden alun Sally Salmisen Katriinaan , jossa ahvenanmaalaisuus näkyy puhtaimmillaan. Myös Anni Blomqvistin ja Joel Petterssonin teoksissa on selvä leima. "Ja minunkin kirjoissani on", kirjailija sanoo.

Joel Petterssonia kutsuttiin kylähulluksi, koska hän poikkesi liikaa kyläyhteisöstään.

"Minua kutsutaan sen sijaan 'kalastajarunoilijaksi' ja se on vissiin vähän sama asia."

Palautan mieleen Johannes Salmisen ajatuskulun ahvenanmaalaisesta "nurkkapatrioottina ja maailmankansalaisena". Bergman innostuu puhumaan ensimmäisistä ahvenanmaalaisista, jotka luodoille saavuttuaan eivät jääneet pyörittämään peukaloitaan.

"Asiat otettiin omiin käsiin, rakennettiin laivoja, purjehdittiin maailman meriä. Tai mentiin Amerikkaan töihin, keräämään rahaa. Meistä ei tule kallioitten köyhäläisiä. Se on tyypillistä ahvenanmaalaisille!"

Maailmalla liikkuminen on lisäksi suonut oman monipuolisen tavan katsoa maailmaa.

"Harvat ihmiset matkustavat näinä päivinä yhtä paljon kuin ahvenanmaalaiset."

Ahvenanmaa on myös Suomen ja Ruotsin välissä.

"Idässä päin meillä on kieliongelmia, lännessä menee vähän paremmin. En usko, että kenelläkään ahvenanmaalaisella on ajatuksia Ruotsiin liittymisestä kuten 1920-luvulla. Asiamme ovat nykyisin aivan erinomaisella tolalla. Suomalaiset taitavat olla vähän kateellisia meille , mutta olkoot vain, siihen heillä on meidän lupa!"

Saaren kirjallisuudesta puhuttaessa Karl-Erik Bergman viittaa nuoriin runoilijoihin Carina Karlssoniin ja Katarina Gäddnäs-Karlssoniin .

Katarina Gäddnäs julkaisi

viime syksynä toisen runokokoelmansa Hon. På ludna tassar , kustantaja oli espoolainen Schildt.

Teologiaa Turussa opiskellut Gäddnäs on julkaissut aiemmin runojaan rovastikunnan vuosikirjassa ja aikakauslehdissä. Valdemar Nymanille omistettu seura julkaisi hänen esikoiskokoelmansa Men göken gal 1997.

Gäddnäs, 29, työskentelee Nya Åland -lehden kulttuuritoimittajan sijaisena. Tapaamme hänet lehden toimituksen kahvihuoneessa.

"Jotakin ahvenanmaalaisesta ylpeydestä on varmaan jäljellä vielä vuosikymmenten jälkeenkin. Ylpeyttä on kaikissa saariyhteiskunnissa. Sen syytä ei kuitenkaan aina tajuta."

Ylpeys on selviytymistä, tervettä itsetuntoa; itsevarmuuttakin.

"Se näkyy parhaiten saaristossa. Lapsissakin, joita pidetään resurssina. Lapset saavat saarelaisen identiteetin, he oppivat saaret nimeltä, konkreettisesti", Kökarissakin asunut papinrouva sanoo. Nyt hän asuu kirjailijoitten Vårdössä.

Tosin kehitys kehittyy. Maarianhaminassa kuuluu olevan lapsia, jotka eivät osaa soutaa! Surffata he osaavat.

Gäddnäs sanoo tuntevansa Vårdössä vielä Sally Salmisen Vårdön, myös maatalousyhteiskunnan käsin tehtävän työn kunnioittamisen taidon.

"Maarianhamina on aikamoinen håla , ei ainakaan mikään maailmanmetropoli vaan pikkukaupunki. Kaikki saarelaiset tosin kuvittelevat asuvansa maailman keskipisteessä."

"Olen oppinut olemaan halveksimatta pientä yhteiskuntaa. Elämä ei ole suurempaa suurkaupungissa; se on siellä missä minä olen."

Pieni yhteiskunta on

kirjailijalle hyvä koulu. Ja kaikessa vauraudessaan Ahvenanmaa on kirjailijalle hyvä yhteiskunta.

"Täällä on hyvät mahdollisuudet saada apurahoja ja muuta tukea. Meillä on omia kustantamoja. Siitä seuraa, että täällä julkaistaan paljon moskaakin."

Tilanne on vähän "islantilainen", kirjoitetaan kirja ja julkaistaan se.

Katarina Gäddnäs viittaa kirjallisuuspäiviin: ahvenanmaalainen yleisö on tietoisesti kiinnostunut kirjallisuudesta ja haluaa keskustella siitä.

"Eli ajatellaan täällä sittenkin muutakin kuin rahaa, ainakin joskus."

Gäddnäs näkee muutoksen merkkejä. Ruotsiin ja Suomeen lähteneet kulttuuri-ihmiset palaavat kotiin. Se näkyy nyt musiikissa ja teatterissa.

"Juuri nyt ahvenanmaalainen kulttuurielämä on kuin poriseva pata! Täällä tapahtuu kaikenlaisia asioita, ihan ruohonjuuritasolla. Vasta nyt käytetään hyväksi maakunnan asemaa kohtaamispaikkana Ruotsin ja Suomen välissä."

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi