Amerikkalainen naiskirjailija - ja kaksikielinen

Siri Hustvedtin kirjoissa näkyvät norjalaisuus, maaseutu ja uskonto

Suvi Ahola

  Kun Siri Hustvedt (s. 1955) julkaisi esikoisromaaninsa 1992, saman vuoden amerikkalaisdebytantteja olivat mm. Allen Kurzweil , Connie May Fowler ja Donna Tartt . Yhteenkuuluvuutta esikoiskirjailijoiden kesken ei kuitenkaan syntynyt: "Siihen Yhdysvallat on yksinkertaisesti aivan liian suuri alue", Hustvedt sanoo.

Ja niin on myös New York, jossa hän on asunut yli kaksikymmentä vuotta. Suurkaupungissa kirjailijoita on valtavasti, samoin tyylejä ja yleisöjä.

"Toki minulla on kirjailijoita perheystävinä", Hustvedt pohtii. Esimerkiksi Don DeLillo voi tulla kylään Hustvedtin ja hänen puolisonsa Paul Austerin luo Brooklyniin. Toisenlaista yhteyttä hän tuntee klassikkonovellisti Raymond Carveriin ja nuoriin David Eggersiin ja Jonathan Safran Foeriin .

"Mutta hekin ovat sellaisia ironikkoja, muotojen kokeilijoita . . . Oikeastaan en tunne kuuluvani mihinkään tietämistäni kirjallisista ryhmistä."

Hustvedt, keski-ikäinen

naiskirjailija ei siis voi edes kuvitella ympärilleen sellaista tuttujen ikätovereiden ja samanlaisen nuoruuden kokeneiden kollegoiden ryhmää kuin Suomessa on mahdollista.

Hänen proosansa ei silti tunnu vieraalta, pikemminkin päinvastoin. Ei ihme, että romaanit The Blindfold (Side silmillä) ja The enchantment of Lily Dahl (Lily Dahlin lumous) on käännetty liki 20 kielelle, Euroopassa mm. viroksi, ruotsiksi ja norjaksi. Kirjailijana Hustvedtia on verrattu Jean Rhysiin , Sylvia Plathiin ja Marguerite Durasiin .

Osa tuttuutta tulee varmasti siitä, että Hustvedt on amerikkalaisuudestaan huolimatta skandinaavi ja hänen äidinkielensä norja. Täysin kaksikielinen kirjailija kasvoi minnesotalaisessa Northfieldin pikkukaupungissa, jonka asukkaista suuri osa saa elantonsa maataloudesta. Lisäksi yhteisö on tiukan luterilainen.

"Siinä oli sekä hyviä että huonoja puolia", Hustvedt pohtii. "Keskilännessä vallitsee yhä vankka tasa-arvon ja yhteisöllisyyden perinne. Toisaalta kaikenlaista poikkeavuutta suvaitaan huonosti."

Sen Hustvedt koki itsekin sijoittaessaan toisen romaaninsa tapahtumat ja nuoren naispäähenkilön eroottisen heräämisen Northfieldiä muistuttavaan kaupunkiin. Kirjan nähtiin suoraan esittävän kotiseutua ja sen asukkaita.

"Ja kuitenkin kyse oli allegoriasta, mytologisoinnista. Omasta mielestäni käsittelin sitä hyvin sympaattisesti."

Vaikka Hustvedt

lähti aikoinaan Minnesotasta New Yorkiin opiskelemaan "päästäkseen pois", paljon siitä jäi häneen. Hän on puhunut "protestanttisesta ajattelutavasta", johon kuuluu mm. se, ettei ylläty elämän tragedioista, sairauksista, kuolemasta tai hirmuteoista. Päinvastoin, ne hyväksyy itsestäänselvyyksinä.

"Sitä on myös pyrkimys kielelliseen selkeyteen ja yksinkertaisuuteen. En ole realisti, mutta en voisi kirjoittaa myöskään rokokooproosaa."

Tähän saakka Hustvedt on kirjoittanut nuorista naisista ja heidän ihmissuhteistaan. Hän työskentelee hitaasti: uusinta, talvella ilmestyvää romaaniaan What I loved (Se mitä rakastin) hän kirjoitti viisi vuotta.

"Olen innostunein siitä suunnilleen metristä, joka jää kahden kommunikoivan ihmisen väliin. Sitä tilaa minä tutkin, asioita jotka jäävät sanomatta. Usein on kyse arkisista kohtaamisista, ihmisistä työssä ja intiimeissä tilanteissa."

Uuden romaanin kertoja on mies, 70-vuotias juutalainen taidehistorioitsija. Aikaväli kattaa neljännesvuosisadan, miljöinä ovat kahden newyorkilaisperheen elämänpiirit.

"Mies kertojana oli haaste", Hustvedt myöntää. "Vaikka on tottunut kuulemaan miehen ääntä läpi elämänsä, piti ponnistella että sai siitä luontevan. Mieskertojan ääni on jotenkin hallitsevampi, keskeisempi kuin naisten, jotka voi laittaa kertomaan huolettomammin - hehän ovat kaikin tavoin marginaalisempia hahmoja."

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi