Elämä Helenen kanssa ei päästä irti

Rakel Liehun Helene sai Runeberg-palkinnon, hyvän kritiikin ja yleisön suosion
Edellinen romaani puhutteli naisia, nyt tulee palautetta myös miehiltä

 Kirjailija Rakel Liehun romaani Helene sai eilen Runeberg-palkinnon 10000 euroa. Liehun romaani on saanut hyvän vastaanoton oikeastaan kaikkialla: kritiikki oli poikkeuksellisen ylistävää ja yleisö tuntuu rakastuneen kirjaan. Romaania on myyty lähes 16000 kappaletta, ja se oli viime vuoden 19. myydyin kotimainen kaunokirja.

Kirjailija saa paljon postia ja palautetta, ja kiitosten lisäksi hän on saanut esimerkiksi käsin kudotut villasukat. Kauan sitten kadotettu signeerattu messinkikynä palautui salaperäisesti kustantajalle "kirjoita lisää" -toivotuksin.

Taidehistorioitsijat ja kuvataiteilijat ovat kiitelleet romaanin tyyliä schjerfbeckmäiseksi, sanoneet että romaanissa on samaa impressionistista keveyttä ja nopeutta kuin Schjerfbeckin siveltimenvedossa.

Rakel Liehu, 64, on otettu yleisön innostuneisuudesta ja sydämellisyydestä, joka on aivan poikkeuksellista. " Punainen ruukku aikoinaan herätti samanlaisia tunnelmia. Se puhutteli naisia, nyt saan palautetta miehiltäkin!"

Hyvä palaute kantaa uupunutta kirjailijaa. Kirja Helene Schjerfbeckistä oli iso urakka, joka kesti kymmenen vuotta. Liehu kävi Ateneumin Schjerfbeck-näyttelyssä 1992, ja se oli sysäys. Koko 1990-luvun Liehu kirjoitti runoja, ja niihinkin hän sanoo Schjerfbeckin vaikuttaneen.

Valmis romaani on 500-sivuinen järkäle. Sitä on sanottu epätavalliseksi taiteilijaromaaniksi, sillä suurin osa romaanista on tajunnanvirtaa, Helenen sisäistä monologia. Taitavasti se myös kertoo taiteilijan elämästä oleellisen.

"Ensin en saanut Helenestä lausettakaan ulos, vaikka kaikki oli päässäni. Se oli erittäin tuskallista. Sitten tuli yhtäkkiä guassi ulos, lyyrinen, tiheä, tiivis, siihen panin jo paljon. Reputin sen, ja yhdessä kustannustoimittajan kanssa totesimme, että tehdään enemmän, kun on niin iso aihe."

Kustannustoimittajan kannustavuus oli Liehulle tärkeää, "kun aiheena oli kansallinen ikoni". Liehu päätti kirjaa tehdessään, että kronokseen hän ei sitoudu ja sekoitti kortit.

"Siinä olikin työmaa. Sitä voi verrata hansikkaan ostoon: kokeilee monia hansikkaita, on lempihansikkaita, on Hemingwayta, Camusia, Södergrania tai ihan modernia amerikkalaista runoutta, mutta ei mikään käy. Täytyi löytää Schjerfbeck-hansikas ja vielä sellainen, joka menee minun käteeni."

Liehu luki kymmenen vuoden aikana kaiken mahdollisen Helene Schjerfbeckistä, sillä hän sanoo olevansa hyvin peettinen. "Halusin tietää, vaikka jouduinkin joskus panemaan jonkin faktan väärin. Loppusuoralla tuli paljon uutta materiaalia, Einar Reuterista, Helenestä."

Ateneumin arkistosta Liehu löysi muun muassa tiedot eräästä Schjerfbeckin mallista Hyvinkäällä ja sai häneen yhteyden kirjeitse.

Liehu matkusti Helenen jäljille Bretagneen, Pariisiin ja Firenzeen, mutta ei Gausdalin sanatorioon, koska siitä löytyi loistava historiikki.

Norjalainen sanatorio oli aikansa julkkishoitola. Siellä hoidattivat niveliään, psyykeään tai keuhkojaan esimerkiksi kuningas Oskar, Leo Tolstoin poika, Björnstjerne Björnson. Ellan Edelfelt, Albertin vaimo, lähetettiin sinne toipumaan "hysteriasta".

Gausdal oli kylpylä, jonne asiakkaat tulivat talutuskunnossa. Tärkein hoitokeino oli kävely vaaran rinnettä ylös. Liehu kertoo, kuinka huonokuntoinen, iäkäs Schjerfbeck käveli sirokierteisen kepin avulla hienosti pukeutuneena.

"Hänellä kaikki oli esteettistä ja kaunista, vaatteet olivat pariisilaisia."

Schjerfbeckille tuli Lafaytte-tavaratalon myyntiluettelot. Tällaisista inhimillisistä pikkutiedoista kirjailija oli kiitollinen, sillä 1862 syntyneestä taiteilijasta ei kovin paljon ole intiimiä tietoa olemassa, varsinkin kun hän pyysi sukulaisia ja ystäviä hävittämään kaikki kirjeensä. Vain Einar Reuter kieltäytyi hävittämästä kirjeitä.

"Schjerfbeck oli hyvin paranoidinen henkilö, varjeli ja muokkasi kuvaa itsestään ja pyrki selvästi hävittämään heikkoja kohtia elämästään, esimerkiksi sulhasen kirjeet, vaikean ajan, kun hänet hylättiin."

"Mutta ei minulla ollut mitään tarvetta raastaa häntä, kunnioitin häntä."

Rakel Liehun kirjailijanura alkoi älyllis-uskonnollisilla runoilla 30 vuotta sitten, ja silloin 70-luvulla hän tunsi tulleensa hieman torjutuksi. Kritiikki on kyllä häntä aina kiittänyt, suorastaan ylistänyt.

Liehu on papin tytär ja papin vaimo. Esikoiskokoelman Ihmisen murhe on yhteinen (1974) ilmestyessä hän asui Torniossa ja sanoo olleensa turvassa "siellä lumen ja tähtien maassa".

"Olen aika visuaalinen ihminen, ja siellä oli kyllä ihmeellisiä sinisiä hämärän hetkiä, kevään vihreyttä. Se oli minulle ekstaattinen katseltava se kaupunki ja ihana kirkko. Siellä sai olla omassa elementissään, tehdä vähän toisinkin."

Silloinen kustannustoimittaja, WSOY:n kirjallinen johtaja Ville Viksten kävi häntä Torniossa tervehtimässä ja rohkaisi kirjoittamaan proosaa. Viksten lupasi järjestää astianpesukoneen romaanin kirjoittamisen vauhdittamiseksi.

Näin syntyi Seth Mattsonin tarina (1976), ja koska se kävi niin helposti , Liehu kirjoitti nopeasti toisen, Punaisen ruukun (1980).

"Sen jälkeen runous osoittautui kiitolliseksi kolmen lapsen äidin ratkaisuksi, ja siinä halusin mennä pitemmälle. Minua on sanottu kameleontiksi, kun kokoelma kokoelmalta muutuin. Niin pitää ollakin. "

Kun kymmenen vuotta tutkii ja kirjoittaa yhdestä ihmisestä, hänestä ei hetkessä pääse irti. Liehu sanoo rakastuneensa Heleneen. Hän yhä asuu Helenen kanssa, yhä miettii mitä Helene teki missäkin elämänvaiheessa. Koko ajan tulee lisää tietoa, ja Helenestä syntyisi loputtomiin jatkoa. Hänestä on vaikea irrottautua.

Rakel Liehu aikookin lähteä keskiaikaa ihmettelemään jonnekin, ehkä Firenzeen.

"Tekee mieli tehdä pesäero. Kun olen näin tiukasti joutunut faktoja tulkitsemaan - ne ovat olleet joskus kuin petolinnut olkapäillä - haluan nyt ihan omin ehdoin kirjoittaa modernin tarinan. Ja proosaa!"

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi