Elämän reunalla

Kirjailija Petri Tamminen kirjoittaa lauseita, joissa on vähän sanoja ja paljon ajatuksia. Uudessa romaanissa etsitään onnea. Sen perässähän juoksevat kaikki - paitsi Tamminen. Hänellä on muita huolia.

Romaanin pitää alkaa nasevasti. Petri Tamminen osaa sen taidon. Hänen uuden romaaninsa alku on ylittämätön: "Makasin sohvalla ja katselin urheiluruutua."

Siitä tietää heti, että äänessä on suomalainen mies.

Ja jatkokin viiltää suoraan suomalaisen miehen sisimpään: "Zakopanen mäestä hypättiin pitkälle. Kun minua jonakin päivänä viedään, toivon, että kanttori soittaa urkuharmonilla urheiluruudun tunnuksen ja kantajat katsovat kuin mäkituomarit monttuun."

Lukija tajuaa, että nyt puhutaan tärkeistä asioista. Mitä onni on on Petri Tammisen seitsemäs kirja ja tummanlempeä kertomus miehestä, joka ryhtyy kaverinsa kanssa selvittämään onnen syvintä olemusta.

Millainen velmu kirjailija itse on?

Aivan kuin Petri Tammisia olisi kaksi.

On se Tamminen, jonka minielämäkertaa toistetaan kirjailijaesittelyissä ja kirjojen kansiliepeissä: Petri Tamminen (s. 1966) asuu Vääksyssä ja työskentelee vapaana kirjailijana. Hänen tuotantoaan on käännetty ruotsiksi ja saksaksi.

Se Tamminen vetää kirjoittajakursseja ja esiintyy matineoissa ja kirjamessuilla, puhuu kirjoittamisesta viisaanoloisesti ja mietitysti.

Sitten on se toinen Petri Tamminen, joka on kauhuissaan, kun hänen pitää puhua noin vain valmistautumatta itsestään tai työstään, vaikka hän tietää, että sitä ei voi välttää. Jos haluaa, että kirjoja myydään, kirjailijalla on oltava myös julkisuuskuva.

Se tarkoittaa, että Vääksyssä juoksentelee aina uuden kirjan ilmestyttyä toimittajia esittämässä kysymyksiä, joihin on mahdotonta vastata, jos on tottunut ajattelemaan vain sormet näppäimistöllä, silloinkin hitaasti.

Tammista vaivaa se, että kirjailijalta vaaditaan yhä enemmän stand up -koomikon ominaisuuksia. Siihen hänestä ei ole, sillä hän ei pidä puhumisesta, ei etenkään nopeasta, assosiaatioihin perustuvasta heittelystä.

Kotiakin pitäisi varjella. Aluksi Tamminen tapasi mediaväkeä olohuoneessaan, sitten hän siirtyi pihalle ja saunan portaille, ja nyt ollaan jo urheilukentän takana harjulla, jossa on laavu ja kaunis näköala Päijänteelle.

Paikka on strategisesti hyvin valittu, sillä metsässä ei ole muita. Huomion ja hälyn kohteena oleminen on kirjailijalle jatkuvaa tuskaa, hän viihtyy syrjässä, sillä sivusta on helppo tarkkailla ja kuunnella.

Sitä paitsi harjulta on lyhyt matka urheilukentälle. Asikkalan Raikkaan ikäkausikisat alkavat parin tunnin kuluttua, ja Tamminen on tapansa mukaan talkootöissä, mittamiehenä ja aikaa ottamassa.

Tamminen kaivaa repusta termaria ja pahvimukeja ja puhuu Veijo Merestä, Antti Hyrystä ja Veikko Huovisesta.

Etenkin Meri ja Hyry ovat tärkeitä esikuvia.

Tamminen on kirjailijana Veijo Meren perillinen.

Tammisen ensimmäinen kirja Elämiä ilmestyi vuonna 1994. Silloin hän opiskeli vielä tiedotusoppia Tampereen yliopistossa.

Tai opiskeli ja opiskeli.

Tavallisen ihmisen mielestä yhteiskuntatieteiden maisteriksi valmistuminen seitsemän vuoden putken jälkeen on kunniakas teko, mutta Tammisen puheissa opiskeluaikakin muuttuu riittämättömyyden ja suorituspaineiden sävyttämäksi haahuiluksi. Hän suoritti kaikki mahdolliset kurssit ja tentit kirjoittamalla esseitä.

Alun perin Tamminen meni lukemaan matematiikkaa Turun yliopistoon.

"Matematiikan kauneus on aina viehättänyt minua, ja jokamiehen fysiikalla on minulle valtava merkitys."

Opinnoista ei tullut mitään. Tamminen vaihtoi yliopistoa ja pääainetta. Toimittajan opinnoissa hän arveli saavansa opiskella kirjoittamista.

Viimeisenä opiskeluvuonna Tamminen meni Kööpenhaminaan vaihto-opiskelijaksi. Tarkoituksena oli opiskella tv-työtä ja elokuvaa, mutta aika kului luuhatessa suomen kielen laitoksen pienessä kirjastossa lukemassa ja kirjoittamassa.

Niistä kirjoituksista syntyi ensimmäinen novellikokoelma.

Mutta toimittajana Tamminen ei viihtynyt. Kirjoittaminen sujui, mutta jatkuva ihmisten tapaaminen oli liikaa. Vuosi niissä töissä riitti. Tamminen jäi kotiin lapsen kanssa ja ryhtyi kirjailijaksi.

"On monta tapaa ja syytä olla tässä ammatissa", Tamminen sanoo, miettii hetken ja tokaisee: "En lue itseäni niihin, joilla on halu tai kyky kertoa."

Se on tyhjää puhetta, sillä Tamminen osaa kertoa. Lyhyin lausein ja ytimekkäin sanoin hän kertoo kirjasta toiseen miehen tarinaa.

Kirjojen miehet ovat tavallisia suomalaisia miehiä tavallisissa tilanteissa: töissä, kotona, urheilemassa, humalassa, sukujuhlissa, yksin tai matkalla. Ympärillä on aina tyypillistä mieskrääsää: autoja, outoja kavereita, työkaluja ja sukkia. Sukat ovat tärkeitä. Elämä voi olla kovaa, mutta sukat ovat aina pehmeitä.

Mies joutuu omien ja muiden odotusten vuoksi jatkuvasti ristiriitaisiin tilanteisiin. Niistä syntyvä lakoninen tilannekomiikka naurattaa väkisinkin, vaikka lukijaa ei yritetäkään naurattaa väkisin.

Tamminen ihmettelee, miksi häntä pidetään humoristina. "En muista, että olisin kirjoittanut ainuttakaan hauskaa lausetta. Toisaalta, en minä Huoviseltakaan koskaan muistele hauskoja lauseita, päällimmäiseksi jää aina joku haikea savujuova Öllerijaurin järven yllä."

Huumorin olemusta Tamminen on sen sijaan miettinyt.

Hänen mielestään huumorissa on tyypillistä kahden erilaisen asian yllättävä yhdistyminen. Huumori voi yhdistää asiat, jotka eivät ole sattuneet vain osumaan lukijan mielessä yhteen, mutta se voi myös yhdistää asioita, joita ei haluta päästää yhteen.

Siitä syntyvä huumori saa aikaan naurua, jota Tamminen kutsuu vapauttavaksi nauruksi. Kun vapaudutaan, pitää olla jotakin, josta vapautua. Pitää olla pato, joka yllättäen murtuu. Näitä patoja synnyttävät syyllisyys, riittämättömyys, häpeä ja pelko. Omaa vapauttavaa nauruaan tutkimalla voi siis tutkia omia ongelmiaan.

Tammisella on omakohtainen esimerkki. Hänen äitinsä vanhassa albumissa on aivan tavallinen sukukuva, joka on otettu pihalla. Ensin siinä ei huomaa mitään erikoista, mutta jos sitä tutkii tarkemmin, tajuaakin, että yksi takimmaisen rivin naamoista kuuluukin hevoselle, joka tuijottaa kameraan yhtä tiukasti kuin muutkin.

Hevosen ilme naurattaa Tammista aina. Syynkin hän tietää. Hän ei viihdy sukujuhlissa ja tuntee sen vuoksi riittämättömyyttä. Pitäisi olla sydämellisempi ja sosiaalisempi ja parempi. Mutta sukukuvasta tuijottava hevonen lyö koko tilanteen läskiksi.

"Totuuden piilotteluun kuluu paljon energiaa, ja sen energian esimerkiksi Veikko Huovinen vapauttaa huumorillaan", Tamminen sanoo. "Koko miehen elämä on oman olemuksen piilottamista ja siitä kumpuavaa vapaudenkaipuuta."

Mutta nyt onneen, jonka etsiminen on uusimman kirjan aihe. Tammisen oma elämä täyttää monen mielestä onnen edellytykset. Hän ei asu siellä, missä on pakko, vaan paikassa, jonka hän on itse valinnut. Eikä Vääksy ole mikä tahansa tasakattoisten talojen täyttämä taajama, vaan kanavan ympärille kasvanut elävä kylä, jossa on kaikki tarpeellinen, kaupat, koulut, kunnolliset urheilupaikat ja vielä kaunis ympäristö.

Vaimo käy työssä Lahdessa, ja Helsinki on niin lähellä, että sieltä ehtii nopeasti takaisin.

"No jaa", Tamminen vähättelee ja muistuttaa, että ihmisen parhain asuinpaikka olisi 600 asukkaan yhteisö. "Enää ei ole mitään yhteisöjä. Maailman vaarat yltävät meihinkin."

Laavussa on turvallista istua ja hörppiä kahvia, mutta Tamminen ei hellitä. Hän on kuin romaaniensa mieshahmot, joiden vahvuuksia ovat velvollisuudentunto ja kyky murehtia kaikkia mahdollisia onnettomuuksia.

"Englantilaisen tutkimuksen mukaan ihminen on 42-vuotiaana onnettomin", Tamminen, 42, sanoo. "Elämä on yhtä säntäilyä, mutta sen lisäksi ihmispolo on tajunnut elämän rajallisuuden. Siitä syntyy ahdistus, joka saattaa viedä mukanaan."

Niin on käydä Mitä onni on -romaanin päähenkilöllekin, joka etsii onnea ruotsinlaivalta, Ahvenanmaalta, ekoyhteisöstä, haastattelee marjastajia, matkailuyrittäjiä ja muodostelmaluistelijoita. Onnellisuustutkijakaan ei tiedä onnesta sen enempää kuin että se keksittiin - sellaisena kuin me sen tunnemme - Amerikassa vuonna 1962, jolloin Charles Schulz julkaisi kirjansa Onni on lämmin koiranpentu.

Lopulta päähenkilö lähtee etsimään oman onnensa jälkiä ja päätyy nuoruutensa Kööpenhaminaan, onnellisten tanskalaisten maahan.

Romaanin ensimmäinen lause Tammisella oli ollut pitkään valmiina. Hän ei vain tiennyt, mihin sen sijoittaisi, kunnes muisti vuosien takaisen epäonnistuneen projektin ja jalosti aiheen romaaniksi.

Romaaninsa päähenkilön tavoin Tamminenkin suunnitteli tutun kuvaajan kanssa kirjaa onnesta. Sen nimi olisi ollut Mitä suomalainen onni on. Kaksikko meni Ahvenanmaalle ilman etukäteisvalmisteluja ja mietti, mistä aloittaisi. Hotellin aamiaispöydässä Tamminen luki lehdestä, että kaupungissa alkaisi ukulelensoittokurssi. Siispä sinne.

Tuloksena oli outo valokuva, jossa hämmentynyt opettaja seisoi ukulele sylissään jäisessä maisemassa. Kirjantekijät palasivat vähin äänin Ahvenanmaalta kotiin, ja kirjaidea tussahti siihen.

Mutta onni on pitänyt pintansa. Tiedekin on kelpuuttanut onnen aiheekseen. Sitä tutkivat niin psykologit kuin taloustieteilijät. Onnellisuusoppaita julkaistaan jatkuvasti, kansakuntien onnellisuutta tutkitaan, ja jokainen haluaa olla onnellinen.

"Onni on ajankohtainen hyödyke", Tamminen irvailee. "Monet ovat sen jo hankkineet, joten meidänkin on saatava se."

Tammisen mielestä onnellisuuspuheisiin liittyy myös syyllisyyttä. Miksi me emme ole tämän onnellisempia, vaikka meillä menee näinkin hyvin?

Urheilukentälle on jo kerääntynyt joukko ikäkausi-ipanoita. Kisat alkavat kohta.

Vääksyssä on vielä vanhaa kylähenkeä jäljellä. Urheilupaikat pidetään kunnossa. Lapset harrastavat liikuntaa, ja vanhemmat tulevat mukaan kentälle. Se on luonteva tapa olla yhdessä.

Tamminen pohtii vielä hetken kirjoittamisen ongelmia ja riittämättömyyden tunnetta, joka on aina läsnä, mutta seuraa samalla, kun hänen 12-vuotias poikansa verryttelee ja hyppää pituutta.

"Lapset ovat viisaita. Poika sanoi pari päivää sitten, että sinä häpeät aina asioita, joita ei tarvitsisi hävetä, etkä ymmärrä hävetä asioita, joita sinun pitäisi oikeasti hävetä."

Tammiselle urheilu on iso asia, liki onnen kokoinen.

Urheillessa pääsee pakoon kaikkea sitä kilpailua, mikä liittyy ihmisten väliseen kanssakäymiseen, identiteetin hakemiseen ja rajaamiseen ja kasvojen säilyttämiseen.

Urheilu päästää kilpailun sisälle, sellaiseen tyveneen, jossa kaikki se muu kilpailu katoaa - vaiva siis lähtee sillä, millä se tulikin. Jatkuva, piinaava hyväksynnän etsiminen ja odotus rajautuu niin pienelle alueelle, että sitä pystyy käsittelemään.

"Se on selkiytymisen onnea, niin kuin suomalainen onni melkein aina, saunanverannan selkeyttä. Jospa tämä identiteettiään varjeleva ja häpeävä kansa urheileekin sen vuoksi."

Helsingin Sanomat | hs.sunnuntai@sanoma.fi