Elitisti ja ylpeä siitä

Jonathan Franzen puolustaa korkeakirjallista kulttuuria - kirjoitettuaan menestysromaanin

  Jonathan Franzen ei ole mies, jota voisi syyttää hällä väliä -asenteesta, oli kyse sitten kuvista, kahvista tai kirjallisuudesta maailmassa, joka tuntuu suhtautuvan keveästi kaikkeen, varsinkin kirjallisuuteen.

Kirjailija Franzen paneutuu säntillisesti poseeraamaan lehtikuvia varten ja on aivan varma, että hän näyttää kuvissa huonolta. Hän asettaa kahvikupin pöydälle, siemaisee ja pudottelee sanojaan aivan kuin jokaisesta niistä olisi arveluttavaa erota.

" Muutoksia on kirja huolista, ahdistuksista ja paineista, joita koin 1990-luvun lopun Yhdysvalloissa", Franzen sanoo. Hän puhuu romaanista, jota on tullut Suomeen markkinoimaan.

Kirjailija vaikuttaa lievästi tyytymättömältä mutta ei pane vastaan, kun hänelle huomauttaa, että Muutoksia sattuu olemaan yksi viime vuosien vetävimmistä, hauskimmista, kerta kaikkiaan viihdyttävimmistä amerikkalaisista romaaneista.

Ei Franzen tosikko ole, hän vain suhtautuu kirjailijan tehtäväänsä painokkaasti tavalla, joka on tyypillistä monille Yhdysvaltain itärannikon älymystössä.

Kolme romaania ja yhden esseekokoelman julkaissut Franzen, 43, on eittämättä maansa eturivin kirjailijoita. On osittain hänen omaa ansiotaan, osittain hänen omaa syytään ja osittain televisiotähti Oprah Winfreyn aikaansaannosta, että Franzen sai viime vuonna osakseen myös yllättävän roolin: hänestä tuli Yhdysvalloissa Vakavan Kirjallisen Sivistyksen puolestapuhuja numero yksi, mahdollisimman isolla V:llä, K:lla ja S:llä.

Tapahtui seuraavaa:

Kun Muutoksia oli ilmestynyt, omaa kirjakerhoaan vetävä Oprah kutsui Franzenin ohjelmaansa. Kirjailija kuitenkin ihmetteli julkisesti, mitä tekemistä hänen kaltaisellaan "selvästi korkeakirjallisen perinteen edustajalla" oli television markkinapaikalla.

Skandaali oli valmis. Kolumnisti ja lukija toisensa jälkeen tuomitsi Franzenin kiittämättömäksi elitistiksi, kulttuuripelleksi, joka on tyytyväinen vain saadessaan marista norsunluutornissaan.

Melkein tässä on vahingoniloinen: mitä ihmettä Franzen odotti puhuessaan miljoonien ihailemasta Oprahista muutoin kuin ihaillen maassa, jossa älyllinen elitismi on yhtä suosittua kuin sairaudet, kuolema ja sosiaalidemokratia?

Kun jupakasta on kulunut vuosi, Franzen saattaa kerrata opetustaan tyynin mielin.

"Pidän itseäni kohtalaisen miellyttävänä, hyväntahtoisena ja kohteliaana ihmisenä. Se, että minusta tehtiin yhtäkkiä julkisuudessa vihamielinen Saatana, osoitti vain, että romaanikirjailijat ovat syystäkin marginaalissa. Juuri kun melkein aloin kyseenalaistaa oletuksiani kirjailijan asemasta, saatoin taas tuntea itseni radikaalisti väärinymmärretyksi ja yksinäiseksi."

Ehkä marginaalissa on sivussa, mutta ainakaan siellä on tilaa tolvanoilta.

Jotta Franzenin marginaalisuusajattelua ymmärtäisi, kannattaa palata 1990-luvun alkupuolelle. Silloin Franzen kirjoitti Harper's-lehteen esseen, joka alkoi luonteenomaisella tavalla:

"Epätoivoni amerikkalaisen romaanin tilasta alkoi, kun..."

Lyhyesti sanoen ja karkeasti tiivistettynä epätoivo alkoi, kun Franzen huomasi, ettei niin kutsutulla vakavalla kirjallisuudella ollut mitään merkitystä valtavalle enemmistölle amerikkalaisista. Televisio ja tietokoneet kaikkine mahdollisuuksineen valtasivat ihmisten ja kansakunnan tajuntaa. Tilannetta kuvasi vastaus, jonka Franzen sai nuorelta tuttavaltaan kysymykseen, mitä tämä sattui silloin lukemaan:

"Tarkoitat lukemaan sillä tavalla lineaarisesti? Siis niin kuin kirjaa, alusta loppuun?"

Tuttava oli englannin kielen ja kirjallisuuden pääaineopiskelija. Franzen masentui entisestään ja päätti kirjoittaa esseen nimeltä Ajastani jäljessä. Se ei valmistunut.

Nykyisin Franzen suhtautuu kirjallisuuden tilaan seesteisemmin. Kyse on sentään amerikkalaisen romaanin kehityksestä koko 1900-luvulla.

Aluksi oli modernismi. Silloin kirjailijat saattoivat uppoutua muodon kokeiluihin, kun oli joka tapauksessa lukijakunta, jonka edessä kokeilla.

Sitten kokeilevan proosan veivät äärimmilleen postmodernistit, joiden joukossa on Franzeninkin sankareita: John Barth, Donald Barthelme, William Gaddis, Robert Coover, miksei myös Don DeLillo.

Jokin oli kuitenkin muuttunut.

"Oli tullut elokuva, radio, televisio ja tietokone. Kirjailijat olivat pitäneet itseään keskeisinä ja tärkeinä, mutta yhtäkkiä valtakulttuuri ei enää välittänytkään heistä. Yksi luonnollinen tapa suhtautua oli ajatella että hitot muista, me perustamme oman pienen kerhomme, joka on vain meidän kaltaisille ihmisille. Se oli sellaista 14-vuotiaan ajattelua, että jos kerho on tarpeeksi hieno, kaikki haluavat liittyä siihen."

Eivät halunneet. Hienoimmista hienoin kirjallisuus pesiytyi Yhdysvalloissa vain yliopistojen kirjallisuuden- ja kulttuurintutkimuksen laitoksille, missä opiskelijat tulkitsivat barthejaan ja barthelmejään minkä ranskalaisilta poststrukturalisteilta

Mikä sitten on Franzenin ratkaisu romaanin ongelmaan, joka on hänelle niin kovin henkilökohtainen asia?

Marginaalistaan hän ei luovu. Se on sentään koti, paikka elää ja tehdä työtä. Siellä vain ei tarvitse olla kaiken aikaa.

"Olen hyvin tietoinen, että kirjan tosiaan lukee joku, ja haluan, että hänellä on hauskaa. Muutosten tapaisen kirjan pitäisi olla kuin hyvä ateria: ei pelkkää kermavaahtoa, vaan paikoin kitkeräkin, mukana kaikenlaisia vaihtelevia aromeja eri ravintoaiheryhmistä." Muutosten kokki onnistui. Kuvatessaan Lambertin perheen vaiheita yli kuudellasadalla sivulla Franzen on saanut romaaniinsa kliseen kuin kliseen nyky-Amerikasta - Alzheimerin taudin, psyykenlääkkeet, pörssipelin, populaarikulttuurin brändikarusellin, neuroottisen seksin, iänkaikkisen hankalat ihmissuhteet - ja välttänyt samalla tyystin kliseen maun.

Tulos täyttää romaanin tehtävän, sellaisena kuin Franzen sen määrittelee:

"Se antaa kodin monimutkaisuudelle ja tragedian tajulle, jota muu yhteiskunta kammoaa. Se tarjoaa turvan elektronisen kulttuurin staattiselta melulta. Se synnyttää kirjailijan ja lukijan välille yhteyden, joka perustuu paperilla oleviin symboleihin."

Mitä tuon yhteyden avulla sitten saavutetaan?

"Tuo on sama kuin kysyisi, mitä saavutetaan seksillä."

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi