Erilainen runoilija kirjoitti omanlaisen autokirjan

Arja Tiainen viettää ajokortin yrittämisen 20-vuotisjuhlavuotta
Huoltoasemalla hengailu voittaa nykyään kirjalliset keskustelut

 Runoilija Arja Tiainen nojailee perheen ruostunutta Saabia vasten ja esittelee rakastamiaan autolehtiä. Rattiin Tiaisella ei ole mitään asiaa. Ainakaan vielä. Myöhemmin kenties. Ehkä.

Tiainen tietää, että myös naiset tuunaavat autoja, ja ajatus kiehtoo häntäkin. Hän haluaisi autoon helmat ja siivekkeet sekä komeat renkaat, jos vain jostain saisi rahaa.

Arja Tiainen viimeistelee vimmatusti uutta kirjaansa Tää tojota ei lähe liikkeelle. Kirja menee painoon ensi viikolla ja viimeinen runo puuttuu. Joskus sen synnyttäminen on vienyt kolme kuukautta, mutta nyt sellaiseen ei ole varaa. Tää tojota ei lähe liikkeelle on mainio kirjan nimi, ja takuulla erilaisen autokirjan kantta koristaa osuvasti Liina Långin, entisen Miina Äkkijyrkän, veistos Peltilehmä.

Tiainen on viimeiset kaksi vuotta ajanut autokoulun harmaata Toyotaa ja selittää asiantuntevasti, että se on jatkuvasti myydyin auto.

"Varma auto se on, mutta vähän tylsä."

Tiaisen autoinnostus on jatkunut kauan, samoin yritykset saada ajokortti. Ensimmäisen kerran hän kävi autokoulua parikymmentä vuotta sitten, mutta hanke raukesi - hän reputti ajokokeessa.

Hän voisi viettää ajokortin yrittämisen 20-vuotisjuhlavuotta, ja tavallaan viettääkin uuden kirjan muodossa. Edellisestä kokoelmasta Puiden alla, vihreässä palaverissa on kulunut jo seitsemän vuotta.

"Aina kun innostun autoista, minulla on katastrofi kotona. Kaksikymmentä vuotta sitten lupasin pojalle, että hankin ajokortin. Kaunis kesänkeltainen Fiat oli pihalla odottamassa", Tiainen kertoo ensimmäisestä yrityksestä espoolaisessa autokoulussa.

Vuodet vierivät. Tiainen meni uudestaan autokouluun pari vuotta sitten yhdessä miehensä, kirjailija Kalevi Haikaran, kanssa. Haikaran piti sairastamansa aivoinfarktin vuoksi uusia korttinsa. Molemmat reputtivat.

"Mokasimme risteysajossa", Tiainen paljastaa.

Kirjalliset kokeet eivät sanasokeaa Tiaista kuitenkaan huoleta, sillä niistä hän on jo kolme kertaa selviytynyt. Ajokokeessa jokin mättää pahasti.

"Olen sata kertaa ajanut Linjoilla ja moottoriteillä. Minulle sopii hyvin lujaa ajaminen, ongelmana olikin hidas ajo, hissutellen lähteminen parkkipaikalta", Tiainen selittää.

Kenties mäkilähdössä oli myös hiomista.

Automainokset naurattavat Arjaa: eihän niissä ole ikinä lapsia, hirviä, vammaisia, vanhuksia! Hän kuvailee värikkäästi, kuinka mainoksessa näkymätön haamu ajaa autoa autiomaassa, kanjonit välkkyvät, ei ole perjantairuuhkaa eikä kehäteitä. "Miksi sinne ei voi laittaa normaalia katua, risteyksiä, alepoja?"

Ajokoetta varten Tiainen sanoo yrittävänsä nyt saada itselleen 18-vuotiaan kundin aivot.

"Nämä testit on tehty heille, ja ne saa kortin heti. Kokeessa ne on kilttejä, mutta kun ne saa ajokortin, ne ajaa kahtasataa heti, ne on sekakäyttäjiä, kännisiä. Minä ajaisin normaalia, hillittyä vauhtia, eikä tuolla meidän autolla paljon pääsekään, siinä on vaihteetkin ihan sekaisin."

Uudessa kirjassa onkin kannanotto otsikolla "Autolla ajaminen sujuu tyypiltä: Joka ei pahemmin pohdiskele ratissa. Maailmanrauhaa. Filosofioita, runoteorioita. Sanavapautta. Etiopian köyhyyttä, ebola-virusta, lapsityövoimaa. Kylläkin jarruvaloja, kytkintä, vaihdelaatikkoa. Tietynlainen kepeys luonteessa, etten sanoisi tollous. Sillä pärjää."

Lähiomaisten vakavat sairaudet ja huoli toimeentulosta ovat tehneet kesästä Tiaisen elämän pahimman.

"Vuonna 1968 olin työtön ja rahaton, kerjäsin kadulla ja asuin kylmällä ullakolla, kynttilänvalossa kirjoitin runoja. Silloin olin tietämätön enkä osannut mennä sossuun, nyt on ylpeys esteenä. Kirjailijaliitto onneksi antaa hätäapua."

"Kirjan tekemisessä ja autolla ajamisessa pitää olla hyvä itsetunto. Ei sinne mennä kirpun kokoisena. Kun käyn Kalevia katsomassa sairaalassa, minulla ei ole minkäänlaista itsetuntoa moneen päivään."

"Yritän haalia jotain tomeruutta itseeni. Kun kirjan ympärillä esiintymiset hiljenee, palaan autokouluun", Tiainen sanoo.

Uusi kirja on herättänyt kovasti kiinnostusta ja esiintymispyyntöjä satelee.

Vanhana konkarina Tiainen tietää, että kirjakauppakiertue saattaa kestää viikonkin, ja sitä hän ei oikein sano jaksavansa.

"En tykkää olla hotelleissa yötä, jonkun reissun voin heittää."

"Autoasiat piristävät minua paljon enemmän kuin kirjallisuusasiat! En millään jaksaisi kirjailijoiden kanssa pyöriä missään, me tunnetaan toisemme tarkkaan. En mä jaksaa istua iltaa ja pohtia jotain runoutta, paskat. Kai mä olen ne pohtinut jo ajat sitten", Tiainen pauhaa.

Tiainen sanoo, että tavikset turvautuvat Raamattuun, kun heillä on vaikeaa. Hän ei pysty. Talossa on Koraani ja viisi Raamattua, mutta se ei riitä. Raskaina aikoina hän turvautuu auto- ja liikenneteksteihin, lepuuttaa niissä nuppiaan.

"Olen pyörinyt kirjallisissa piireissä 30 vuotta ja pikkasen kyllästynyt syvämietteisyyteen. Tykkään paljon enemmän pyöriä huoltoasemilla, puhua normaalien ihmisten kanssa Vaaralan Essolla. Kun tupakat on loppu, sinne vaan."

Mieluiten hän sanoo yleensäkin puhuvansa muiden kirjoista. Tiainen kertoo myös pitäneensä suuritöisiä esitelmiä suomalaisesta runoudesta, naisen roolista miesprosaistien teoksissa, nykydekkareista.

"Minusta on helvetin tylsä puhua omista teoksista, mieluummin puhun muiden teoksista. Olen kova mainostamaan kavereiden kirjoja, harva täällä sitä tekee."

Harva myöskään tietää, että Tiainen on Suomen soitetuimman biisin sanoittaja. Hän on kirjoittanut Rauli "Badding" Somerjoen Paratiisi-laulun.

Tiainen pyöri Somerjoen kanssa Kallion kuppiloissa 1970-luvulla. Baddingilla oli laulu valmiina, johon tarvittiin sanat.

"Se oli minulta lähinnä vitsi, pilailujuttu, enhän minä ole laulunsanoittaja. Unohdin koko homman."

Joskus kymmenisen vuotta sitten Turkka Mali kysyi Tiaiselta, miten hänellä on varaa olla kuulumatta Teostoon. Asia on Tiaisesta kiusallinen, hän ei halua muistella vanhoja. "Sillä on nyt vuokria makseltu", hän ynähtää.

Myös Tiaisen esikoisteoksen Nukun silmät auki (1971) yksi säe on tullut lentäväksi lauseeksi. Naistutkijat valitsivat säkeen "sain roolin johon en mahdu" 18 vuotta myöhemmin nimeksi laajalle suomalaisten naisten kirjoittamaa kirjallisuutta tarkastelevalle teokselle.

Tiaisen feminismi on suorasuista ja äänekästä, ja hän on aina kapinoinut hienostelevaa eliittiä vastaan. Itse hän on aina ollut köyhä ja boheemi ja ihannoinut boheemia elämäntapaa.

Esimerkiksi kirjailijan kotia ei hänen mielestään voi ulkopuolinen siivota - sehän on kirjailijan koti, sen kuuluu olla täynnä paperikasoja, lehtivuoria ja kirjaröykkiöitä.

Kun olohuoneen pöydältä sadat käsikirjoitusliuskat luiskahtavat lattialle, hän pyyhkäisee ne pahvilaatikkoon - ja jatkaa.

Yläkerrassa hohtaa uuden näköinen Haikaran tietokone, johon Tiainen ei uskalla koskeakaan. Kännyköitä hänellä on kaksi. Niidenkin haltuunotto on vielä vaiheessa - erittäin alkuvaiheessa.

Autorunojaan Tiainen on jo esittänyt ravintoloissa, ja humalainen yleisö on ollut innoissaan. Hänen repertoaariinsa kuuluu myös pantomiimi, kuinka auto käynnistetään.

Nyt Arja Tiaista kiinnostaisi tietää, millaisia autoja kirjailijoilla on nykyään.

"Nykyään kirjailijoilla on autot", hän huomauttaa.

"Kuusikymmenluvulla saarikosket, ojaharjut suhasivat taksilla Helsingistä Kittilään."

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi