Ettei totuus luhistaisi meitä Ondaatjen henkilöt luovat itsensä kuin kirjailija tarinan

kirjat

Hienoa henkilöiden ja miljöön kuvausta. Mutta pitkälle täytyy lukea, ennen kuin alkaa valjeta, miksi.

Siinä vaiheessa

Michael Ondaatje lyökin homman heti poikki ja alkaa kertoa ihan toisista ihmisistä toisena aikana. Taas menee jalat alta.

Avainsana on aavistelu. Henkilöt aavistelevat, lukija aavistelee - ensin mainitut etenkin tulevaa, mutta lukija myös mennyttä.

Vaikuttaa siltä, että

Divisaderon kolmen nuoren ihmisen elämässä toteutuu jokin menneisyyden määräämä kuvio. Ja sitten kuvio kai varioituu myös romaanin toisen kolmikon elämässä. Mutta ihan varma ei voi olla. Tuskin edes kirjailija itse on.

Käsittääkseni kyse on niin identiteetin kuin kirjallisuudenkin luomisesta.

1970-luvun kalifornialaiselta maatilalta käynnistyvässä alkupuoliskossa kaksi tyttöä ja poika muodostavat sisarussarjan, vaikka eivät ole sukua. Toisin sanoen: perhe on itse luotu ja opeteltu rakennelma, jonka täyttävät omaksutut ja kuvitteelliset minuudet.

Läheisten seksisuhde, paljastuminen ja väkivalta hajottaa perheyhteyden ja sysää kaksi kolmesta ottamaan uuden nimen ja elämän - sekä häivyttämään entisen.

He luovat itsensä kuin kirjailija tarinan. Mutta kerran ollut yhteys jää oireilemaan kuin aavesärky amputaation jälkeen.

Loppujaksossa näemme toisen itsensä häivyttäjistä Ranskassa tutkimassa viime vuosisadan alun älyllistä runoilijaa, joka salanimen suojassa muunsi oman mahdottoman rakkautensa romanttiseksi romaanisarjaksi.

Alexander Dumasin haaveellinen ritarimaailma yhdistää kirjailijaa ja naapurin lapsivaimoa enemmän kuin ensimmäisen maailmansodan kylvämä kuolema kykenee koskaan erottamaan heitä. Ei siis ihme, että Ondaatje siteeraa

Nietzscheä, pariinkin kertaan: "Sitä varten meillä on taide, ettei totuus luhistaisi meitä."

Intohimoon Ondaatjen tuotannossa näyttää aina liittyvän jotain liki laitonta. Ikään kuin vilpitöntä intohimoa ei olisi, jos se ei ole luvatonta.

Uskallus luvattomuuteen kannattelee osapuolia lopun ikää, vaikka teko polttaakin helposti karrelle. Osastaan irtoaminen ja toisin valitseminen merkitsee sitä, että on joku, edes hetken. Ilman salaisuutta, haavaa ja toista nimeä et ole kukaan.

Divisadero on neljäs Ondaatje-suomennos ja ilman muuta tähänastisista kimurantein, varsinainen kirjallisuustieteilijöiden herkkupala. Tapahtumatason kattavaa kuvausta on turha edes yrittää yhdellä lehden sivulla.

Kerronnan visuaalisen rikkauden tähden lukeminen on kuitenkin silkkaa nautintoa, eikä niin ikään neljättä kertaa asialla olleen suomentaja

Juhani Lindholmin osuutta iloon kannata väheksyä.

Englantilaisessa potilaassa hiekka-aavikko oli salatun elämän tyyssija, jossa ajatukset ja tunteet jalostuvat kirkkaimmilleen.

Leijonan puvussa politisoi raatajasukupolvien ja

Anilin varjo jälkiteollisen ajan hyvinvoivien henkilökohtaisuuden, mutta kumpikin romaani pysyi silti tiukasti intiimin puolella, yksityisasioissa.

Divisadero virittyy samoin. Siinäkin on vaikea sanoa, missä ihmisen häpeä päättyy ja uljaus alkaa.

Antti Majander

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi