Haiseva kaupunki

Miltä Lontoo haisee?

Kirjailija Will Self, 45, on tullut kertomaan. Lontoolaisen National Portrait Galleryn auditorio on täynnä kuulijoita.

Selfin esitelmän aihe on Lontoon kokeminen hajuaistin välityksellä. Ehkä Self on valittu puhumaan aiheesta siksi, että hän kuvailee Lontoota kirjoissaan valtavalla aistillisella rikkaudella.

Tai siksi, että hänen nenänsä on valtava.

Tilaisuuden juontaja kertoo aluksi, kuinka Lontoo ei enää haise niin kuin ennen.

Kaupunki on hygienisoitunut. Lämmityshiilen ovat korvanneet hajuttomat sähkö ja öljy.

Kaduilla ei ole hevosten lantakasoja, työväki käy aamuisin suihkussa, pienkauppojen hajut ovat vaihtuneet supermarkettien muovikääreisiin.

Mutta liikenne haisee yhä. Lähes kahdeksan miljoonaa lontoolaista on alati liikkeessä.

Metrotunnelien pölyn, pien ja raiteiden kitkainen katku on lontoolaisille tuttu. "Sen hajun kun saisi pullotettua ja avaisi lontoolaisen nenän alla, niin hän takuulla tunnistaisi sen: aah, metro...", Self hekumoi.

"Ja tietysti on se lämmin tuulahdus, joka lyö kasvoille, kun laskeutuu rullaportaita metroasemalle. Siinä voi kuvitella lennoston viruksia, jotka ahnaasti syöksyvät päin uusia uhrejaan", Self sanoo.

Hajukartan toinen kiintopiste on ummehtunut tupakan, hien ja nahan kimara, Lontoon mustien taksien tuoksu. "En tavallisesti aja taksilla, koska se tuntuu tuhlaamiselta. Toisaalta voin helposti tilata ravintolassa tusinan ostereita. Mutta sellainen minä olen", Self sanoo.

Yleisö nauraa mielikuvalle, koska se kuulostaa huikentelevaiselta. Eikä Selfistä oikein tiedä, onko hän huikentelevainen vai ei.

Uudessa romaanissaan Book of Dave Self kertoo tarinaa taksikuskista. Kirja kulkee kahdessa aikatasossa, Tony Blairin nyky-Lontoossa ja apokalyptisessä tulevaisuudessa.

Juoni on seuraava: traumaattisen avioeron läpikäynyt taksikuski Dave kirjoittaa raivopäisiä raapustuksia vihkoon, jonka hän hautaa ex-vaimonsa puutarhaan Hampsteadiin, kaupunginosaan, joka sijaitsee korkealla mäellä Pohjois-Lontoossa.

Kuluu satoja vuosia. Napajäät sulavat, ja Lontoo hukkuu kuin Atlantis. Daven kirjoitukset löydetään kuin Kuolleenmeren kääröt, ja niistä tulee uuden uskonnon pyhä teksti.

Self lukee kirjastaan pätkän.

Siinä Dave pysäköi taksiaan ahtaaseen tilaan kahden auton välissä.

Aurinko on paahtanut asfaltin niin kuumaksi, että siitä nousee päihdyttävä aromi. "Käytin hajua viimeistelemään kohtauksen. Sillä lukija viimeistään tuodaan samaan paikkaan tarinan hahmojen kanssa", Self kertoo.

Self oli luonut itselleen mielikuvan perinteisestä taksista: Austin FX3 - tai mahdollisesti myöhäisempi malli FX4 - ja haju, joka on sekoitus tupakkaa, bensiiniä ja nahkaa; penkit tuhansien takapuolien kiillottamia. "Tämä mielessäni satuin astumaan taksiin, joka oli upouusi ja TX4-mallinen. Sen haju oli kuin suihkeesta."

Joku yleisöstä kertoo, että uusiin autoihin myydään suihketta, jonka aromi on "vanha auto".

Se on Selfin mielestä hirveän hauskaa. Hän kertoo appensa vuoden 1918 Rolls-Royce Silver Ghostista, jolla tämä ajoi koko ikänsä. "Jos sen hajun olisi saanut suihkeena, niin se olisi todellakin ollut vanhan auton haju."

Self tunnetaan kirjailijakollegoidensa Iain Sinclairin ja Stewart Homen ohella "psykomaantieteilijänä". Se tarkoittaa, että hän kävelee pitkiä matkoja ja painaa mieleensä yksityiskohtia, joita kiireiset ihmiset eivät näe.

Self kertoo kävelleensä hiljattain kotoaan Etelä-Lontoosta New Yorkiin. Yleisö hiljenee suureksi kysymysmerkiksi.

Self jatkaa: "Tarkoitan tietysti, että kävelin kotoani Heathrow'n lentokentän nelosterminaaliin, lensin Kennedyn lentokentälle New Yorkiin ja kävelin sieltä Manhattanille."

Self innostuu ja alkaa puhua siitä, kuinka pahaa amerikkalainen kahvi on. "Ja he sanovat 'wake up and smell the coffee'! Mitä ihmettä se tarkoittaa?"

Juontaja huomauttaa, että amerikkalaiset ovat ylpeitä kahvistaan. "Ja sitä paitsi sinähän olet itse...", hän aloittaa.

"Niin, olen Yhdysvaltain kansalainen. Saan sanoa mitä vain", Self sanoo ja virnistää kuin krokotiili.

Helsingin Sanomat |