Heikottaa miestä muuallakin

Suomi-teema ylittää pelkän viina- ja sisukerronnan pariisilaistuneen jenkin romaanissa
Theo Hakola, rokkari, tarinoi soturista nimeltä Jaska Jumppanen

Karolina Blåberg

PARIISI. "Minä tiedän mitä olen tekemässä", isoäiti sanoo Theo Hakolan , 46, esikoisromaanissa selvällä Suomen kielellä. Kirjan kanteen on kartan muotoon painettu maita ja paikannimiä kuten Suomi, Pariisi, New York ja Andalucia.

Yllättävää, sillä toukokuussa ilmestyneen romaanin nimi on La Route du Sang (Veren reitti). Kirjailija on itse ranskantanut sen englanninkielisestä käsikirjoituksestaan pariisilaiselle, tunnetulle ja omaleimaiselle kustantamolle Le Serpent à Plumesille. Sen listoilla on mm. Hakolan ystävä, rockmuusikko Nick Cave ja Suomesta Rosa

Liksom .

Caven tavoin myös Hakola on tunnettu tähän asti parhaiten rockmuusikkona, mutta kirjakin on saanut jo mukavasti huomiota. Ennakkoluuloton Inrockuptibles-lehti on pitänyt sitä monta viikkoa suosituslistallaan.

"Julkisuus sinänsä ei ole olennaista, olenhan jo muusikkona tottunut pieneen yleisöön", Theo Hakola sanoo. "Odotan kyllä vielä Le Monden kommenttia, mutta muuten kirjani on ollut esillä melko hyvin, televisiossa ja radiossakin. Haaveilen myös kirjani julkaisemisesta Suomessa."

Hakolan 96-vuotiaana kuollut isoisoäiti ryhtyi vanhoilla päivillään kaikkien hämmästykseksi puhumaan ainoastaan suomea Washingtonin osavaltion Spokanessa Yhdysvalloissa. Muut perheenjäsenet eivät osanneet sitä.

Mutta mitään täysin outoa isoäidin tempauksessa ei ollut, sillä melkein kaikilla siellä oli pohjoismainen tausta.

"Saunominen ja lumihangessa kieriskely kuuluivat asiaan, ei tosin alasti", Hakola muistelee. "Suomalaiset naiset olivat kuuluja kauneudestaan, miehet puukoistaan."

"Isäni suku on puhtaasti ruotsalainen. Hakola on äitini tyttönimi, jonka otin taiteilijanimeksi kunnianosoituksena sammuvalle suvulle."

Hänellä oli poikasena kaksi haavetta: joko baseball- tai rocktähti.

Nyt hänen hienostuneesti tatuoitu ja lävistyksin koristettu hahmonsa on kuin räätälöity rockin areenoille.

"Kalevala, tangot ja muu syvempi tutustuminen suomalaisuuteen on tapahtunut vasta aikuisena. Bändini ranskalainen naisviulisti on muuten Suomi-hullu ja soittaa usein keikoilla Maamme-laulun."

Miehen lyyrisen

aristokraattisesta olemuksesta ei heti osaisi arvata pohjoista metsänraivaajaperimää, eikä hänen amerikkalaisuuteensa viittaa kuin harkitun hienohko vivahde tavassa puhua ranskaa.

Kahvilassa pastista juodessaan Hakola voisi olla kotoisin mistä tahansa. Ehkä juuri se tekee hänestä pariisilaisen.

Hakola saapui kaupunkiin vuonna 1978 New Yorkin, Lontoon ja monen mutkan kautta kuten useat muutkin, tullakseen kirjailijaksi.

Alkujaan Eurooppaan hänet toi intohimo Espanjaan. Francon ajan Espanja tuli tutuksi "Demokraattisen Espanjan puolesta" -nimisen liikkeen salaisissa tehtävissä New Yorkissa. Silloin Hakola tutustui myös vapaaehtoisesti Espanjan sisällissodassa taistelleisiin amerikansuomalaisiin - jotka ovat nyt esikuvana hänen romaaninsa surulliselle sankarihahmolle Jaska Jumppaselle.

"Olen aina pohtinut

sotia ja ihmisiä, jotka ovat valmiita kuolemaan jonkun asian puolesta", Hakola sanoo. Edelleen hänessä palaa tuli oikeudenmukaisen maailman puolesta. Moni hänen Amerikkaan tulleista esi-isistään toimi ammattiyhdistysliikkeessä - kuten nyt monet romaaninkin henkilöt.

"Kurjista oloista tulleet sorretut suomalaiset, joilla ei ollut mitään menetettävää, liittyivät joko poliittiseen toimintaan tai protestanttiseen raittiusliikkeeseen."

"Omassa suvussani on ollut jopa arveluttava saluunanpitäjä, mutta kirkossakäynti kuului perheen tapoihin. Olen oikeastaan ylpeä luterilaisesta taustastani, sillä ylellinen elämä ei sovi minulle. Minut on kasvatettu kuluttamaan kenkäni puhki."

Pariisissa alkoi kuitenkin yllättäen aivan uusi ura rock-muusikkona.

Baudelaire ja Neruda ovat Hakolan silmissä hienoa rocklyriikkaa.

Valikoitunut yleisö tuntee hänet 1980-luvun postpunk-yhtyeistä Orchestre Rouge ja Passion Fodder.

1990-luvulla hän vietti kuusi vuotta Los Angelesissa mutta palasi Pariisiin jatkaakseen musiikintekoa - tällä kertaa enemmän nuoruutensa folk- ja country-hengessä. Nyt takana on jo neljä soololevyä.

"Passion Fodder -bändin kanssa olimme kiertueella Helsingissä Vanhalla, Turussa ja Ahvenanmaalla keskellä talvea 80-luvun lopulla. Muistan laivamatkan Saksasta, kun me mukamas hurjat rokkarit jouduimme valittamaan metelistä, joka esti nukkumisen."

"Oli koomista nähdä, että metelin aiheuttivat korrektinnäköiset keski-ikäiset suomalaiset, jotka möyrivät nelinkontin laivan käytävillä änkyräkännissä."

Hakolan romaanissa

Suomi ja suomalaisuus on olennainen elementti, joka ylittää tavanomaisen viina- ja sisukerronnan, vaikka nekin ovat mukana.

Alussa Hakola kuvaa Koskenkorvalta kotoisin olevan Pirjon siirtolaiselämän karua alkua ja ilotonta avioliittoa suomalaistansseissa tavatun ammattiyhdistysaktivistin kanssa. Paljon ei eroa seuraavien polvienkaan amerikkalaistunut, mutta voimakkaasti luterilainen ydinperhe-elämä.

Sukuun - tietämättään - liittyy myös isoäidin lehtolapsi Jaska Jumppanen, Espanjan sodan veteraani, jota haamut ja haaveet eivät jätä rauhaan. Monta maata ja taistelua nähtyään hän päätyy Pariisiin. Siellä elämä menettää lopullisesti merkityksensä.

Samoin käy toiselle kirjan suomensukuiselle miehelle. Onko suomalaisen miehen sielu siis jotenkin erityisen riivattu ja määrittelemättömän epätoivon kourissa, vaikka maita ja mannertakin vaihdetaan?

"En ajatellut ainakaan tietoisesti, että suomalaisuus olisi se viimeinen pisara. Uskon, että miesten heikkouden pelko ja ahdistus on yleismaailmallista. Mutta on kyllä totta, että suomalaiset ystäväni ovat erityisen taipuvaisia huokailuun ja alakuloisuuteen. Ja viinan kirot ovat liiankin tuttuja perheessäni."

Seuraava romaani

on jo melkein valmis. Siinä esiintyy La Route du Sangin hahmoja.

"Uusi kirja kertoo Yhdysvaltoja kuohuttaneista vuoden 1907 oikeudenkäynneistä, joissa syytettynä oli kaivosmiesten ammattiyhdistysliikkeen johtohahmo Big Bill Haywood. Tuleva romaanini on tavallaan jatkoa ensimmäiselle kirjalleni. Päähenkilöksi tosin nousee nainen."

Kirjoittaminen on tällä hetkellä tärkeintä, vaikka bändilläkin on kesällä kysyntää Ranskan maakunnissa. Pariisissa hän esiintyi viimeksi La Cigalessa helmikuussa. Levyn tekokin on mielessä.

"Vaikka inhoankin Brett Easton Ellisin Amerikkaa, seuraan tarkkaan USA:n kirjallista elämää, ranskalaisen ohessa, ja olen erityisen kiinnostunut mm. Annie Proulxin ja Joyce

Carol Oatesin kirjoista."

"Suomeen haluaisin tutustua paremmin, kasvoinhan lapsena vahvojen suomalaisten naisten ympäröimänä, suomalaisten konsonanttien rytmiä kuunnellen. Ihailen Kaurismäkien taidetta, lähetin heille jopa kerran musiikkianikin, mutta en saanut vastausta."

"Ranskassa asuessani olen tutustunut 22 Pistepirkkoon ja Melroseen. Suomalainen muusikkoystäväni Nantesissa tekee jopa biisinsä suomeksi - kuten sen, jonka nimi on Jos kuolisin ", Hakola kertoo ja hymyilee vinosti.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi