Hittejä hiukkasista ja ihmisistä

Michael Frayn on kirjoittanut menestysnäytelmän niin atomipommin synnystä kuin törmäilevästä teatteriseurueestakin

 Aloitteleva englantilainen kirjailija Michael Frayn oli vuonna 1970 katsomassa kahdelle näyttelijälle kirjoittamaansa avioliittoaiheista näytelmää The Two of Us (Me kaksi) näyttämön takana. Koska näytelmässä oli viisi roolia, näyttelijät menivät vähän väliä ovista ja vaihtoivat näyttämömestarin avustuksella toisen henkilön vaatteisiin.

Tapahtumat näyttämön takana olivat Fraynista paljon kiinnostavampia kuin näyttämöllä. Frayn päätti yrittää kirjoittaa komedian aiheesta.

Farssin katsominen on kevyttä puuhaa, mutta sen kirjoittaminen vei Fraynilta kymmenen vuotta. Lopullisessa versiossa sama näytelmä nähdään kolmena, koko ajan kaoottisemmaksi menevänä versiona.

"Kun näytelmä valmistui, en uskonut, että kukaan haluaa esittää tai nähdä sen. Toinen näytös menee melkein kokonaan kulissien takana ilman repliikkejä. Kuka näyttelijä sellaiseen suostuisi?" Helsingissä vieraileva Frayn kysyy.

Epäusko vaivasi Fraynia myös hänen kirjoitettuaan näytelmän kahden ydinfyysikon, Niels Bohrin ja Werner Heisenbergin, arvoituksellisesta tapaamisesta miehitetyssä Kööpenhaminassa 1941. "Senkin luulin kirjoittaneeni vain omaksi huvikseni."

Toisin kävi. Sekä Kööpenhaminaa että Noises Off -farssia - joka menee Helsingin kaupunginteatterissa aika pöljällä nimellä Saranoita ja sardiineja - on esitetty ja esitetään ympäri maailmaa. Farssin suosiota ei tarvitse ihmetellä, mutta harvinaislaatuista on saada kvanttimekaniikasta ja atomeista aikaan näytelmä, joka esimerkiksi Helsingin kaupunginteatterissa on jatkuvasti loppuunmyyty.

Frayn, 69, opiskeli aikanaan fysiikkaa ja filosofiaa Cambridgessa, mutta hän sanoo olevansa teknisissä asioissa maallikko. Aiheesta Frayn kiinnostui luettuaan Thomas Powersin kirjan Heisenberg's War: The Secret History of the German Bomb, jossa Powers yrittää selvittää, miksi Saksa ei saanut sodan aikana valmistetuksi ydinasetta. Kööpenhamina-näytelmässä pommin valmistaminen tyssää siihen, ettei Heisenberg osannut ratkaista atomipommin kriittistä massaa, vaan laski räjähdykseen tarvittavan uraanin U235-isotoopin aivan pieleen. "Vaikka todistusaineisto on ristiriitaista, minä en usko että hän olisi pystynyt valmistamaan atomipommia", Michael Frayn sanoo.

Arvoituksena säilyy, miksi saksalainen, natseille työskentelevä fyysikko halusi tavata tanskanjuutalaisen tiedemiehen Kööpenhaminassa keskellä sotaa.

"Minä uskon että Heisenberg vihjaisi Bohrille Saksan ydinaseohjelmasta tarkoituksella. On mahdollista, että hän halusi, ettei ydinasetta valmistettaisi muuallakaan kuin Saksassa", Frayn sanoo.

Bohr itse oli lopulta mukana valmistamassa pommia amerikkalaisille, tunnetuin seurauksin.

Viime talvena Niels Bohrin arkiston johtaja kertoi Heisenbergin Bohrille osoittamasta kirjeestä, jossa Heisenberg epäilee Saksan voittavan sodan ydinaseen avulla. Kirje antaa Heisenbergista natsimyönteisemmän kuvan.

Olisiko Kööpenhamina erilainen, jos tieto kirjeestä olisi tullut julki ennen näytelmän kirjoittamista? "Ei muuten, mutta olisin tehnyt Bohrin suhtautumisen Heisenbergiin hieman vihaisemmaksi. Nythän hän muistaa tapaamisen yksityiskohtia vasta,

Frayn tietää, että ensi vuonna Saksassa tulee julki kirjeitä, joita Heisenberg kirjoitti perheelleen, esimerkiksi vuonna 1941.

Michael Fraynin laajasta romaanituotannosta on ilmestynyt suomeksi yksi, Päistikkaa, ja ensi keväänä Tammelta tulee toinen, hänen tuoreimpansa Spies (Vakoojat ). Päistikkaa on satiirinen romaani taidemaailmasta ja moraalin venyvyydestä houkutuksen edessä. Filosofi Martin Clay tunnistaa hämmästyksekseen naapureidensa kotona roikkuvan taulun kadonneeksi Bruegheliksi.

Frayn muistaa harvoin kirjojensa inspiraatiota, mutta hänellä on sekunnilleen mielessä se hetki, jolloin Päistikkaa sai alkunsa. Kirjailija oli Wienin Taidehistoriallisen museon kuuluisassa Brueghel-huoneessa. Ei ensimmäistä kertaa, mutta ensimmäistä kertaa hän luki seinillä olevan laatan: Metsästäjiä lumessa (1565) kuuluu Brueghelin vuodenaikoja kuvaavien kuuden teoksen sarjaan, josta yksi on kateissa.

"Kateissa? Jos se on tallella, missä se on? Ei varmaankaan piilossa museoiden varastoissa, vaan jonkin autuaan yksityiskodin seinällä, omistajien autuaan tietämättömyyden suojaamana."

Frayn keskusteli taideasiantuntijoiden kanssa asiasta, ja hänelle selvisi, että kadonneiksi luultuja teoksia löytyy koko ajan. Vanhojen maalaiskartanoiden asukkaat tarvitsevat rahaa esimerkiksi jälkipolvensa opintoihin ja kutsuvat asiantuntijan arvioimaan seinillä vuosisatoja olleita tauluja. "Ne paljastuvat usein vaatimattomiksi. Mutta sitten on tapauksia, joissa asiantuntija on jo lähdössä ja näkee vessassa käydessään seinällä jonkin korvaamattoman teoksen."

Mitä ihminen tekee tällaisessa tilanteessa? Menee ja sanoo että teillä roikkuu Brueghel tuolla kylppärissä? Vai herääkö houkutus pimittää tieto ja koettaa ostaa taulu vaivihkaa pois?

"Asiantuntijani sanoi vastaavansa aina, jos häneltä kysytään suoraan, onko tämä vaikkapa Brueghel. Mutta jos ihminen ei osaa sellaista kysyä, täytyy muistaa, että välittäjätkin ovat liikemiehiä."

Tilanteessa voi olla houkutus ansaita paitsi rahaa myös mainetta taidemaailmassa, kuten Päistikkaa havainnollistaa.

Päistikkaa-romaanissa on kyse myös siitä, että Martin Clay näkee sen mitä näkee, koska hän on ehdollistunut katsomaan todellisuutta tietyllä tavalla. "Havaintomme ei ole koskaan puhdas, vaan sitä säätelevät eri puolilta tulevat Vakoojissa tämä konkretisoituu kahden nuoren pojan elämässä sota-aikana. Noin kymmenvuotias päähenkilö on vakuuttunut, että naapurin pojan äiti on saksalaisten vakooja. Tälle poika löytää runsaasti todisteita. Aikuinen lukija ei tätä tietystikään usko, mutta samastuu helposti poikien ajatuksiin.

Romaanimuodossa on Fraynin mielestä luonteva kuvata sitä, mitä henkilöiden päässä liikkuu. "Näytelmässä tällainen taas on lähes mahdotonta. Näytelmähenkilö voi kertoa, miltä hänestä tuntuu, mutta meidän täytyy silti päättää, uskommeko me häntä vai emme. Tällehän Kööpenhamina pitkälti pohjautuu: uskooko katsoja Heisenbergia vai ei?"

Romaani myös sallii ja suosii harhailua poispäin tarinan päälinjasta, koska lukijalle tekee hyvää saada miettiä asioita etäisyyden päästä. Näytelmässä tällainen on mahdotonta.

On vaikea uskoa, että näytelmillään menestynyt Frayn oli pitkään vannoutunut teatterin vihaaja. Hän sanoo suoraan, että syynä oli opiskelijaseurueelle Cambridgessa tehty näytelmä, joka floppasi pahan kerran. "Kostoksi kirjoitin

Frayn on äskettäin saanut valmiiksi uuden näytelmän, joka käsittelee - kaikista mahdollisista aiheista - saksalaista politiikkaa 1970-luvulla. Frayn ei suostu kertomaan siitä yksityiskohtia, mutta koska hän epäilee, ettei näytelmää kukaan halua esittää, siitä tule eittämättä menestys.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi