Ideologinen kabbala tuhoaa politiikan

Claes Andersson luki Tikkasen osoitekirjat ja kirjoitti muistelmansa

Maija Alftan

  Claes Andersson on jättänyt muistelmansa käsikirjoituksen kustantajalle. Mina tolv politiska år , fragment, minnesbilder, drömmar (Kaksitoista vuotta politiikassa, katkelmia, muistikuvia, unia) kääntyy parhaillaan suomeksi. Voi veikata että se on syksyn kiinnostavimpia muistikuvia.

Siinä kirjailija Andersson kertoo, mitä tapahtuu ihminen Anderssonille, kun poliitikko Andersson on julkisuudessa liian pitkään. Tulossa ei siis toivottavasti ole tylsiä poliitikon jaarituksia, ei myöskään vesisänkyilyä.

Andersson luki uudelleen Henrik Tikkasen elämäkerralliset osoitekirjat ennen kuin alkoi kirjoittaa omaansa. Tikkanen teki jälleen vaikutuksen.

"Tikkasella oli ovela tapa: hän julisti paljastavansa asioista koko totuuden, mutta sehän on paras tapa verhota totuus. Niissä jutuissa ei kyllä ole mitään totta loppujen lopuksi. Sehän ei vähennä niiden arvoa, koska ne ovat niin hauskoja, mestarillista valehtelemista. Hyvät kirjailijat ja hyvät muistelmakirjailijat ovat mestarillisia valehtelijoita."

Kirjastaan Andersson sanoo, että Tikkasen tyyli näkyy. Lisäksi hän ajatteli, että kirjassa ei saa olla yhtään lausetta, jota hän ei itse viitsisi lukea.

"Se ei ole perinteinen muistelmateos", Andersson huomauttaa. "Se on kirjoitettu hyvin assosiatiivisesti ja subjektiivisesti. Olen yrittänyt kertoa hyvin henkilökohtaisia asioita ja tietysti myös analysoida, mitä olen kokenut politiikassa."

Kun on politiikassa, julkisuutta pitää saada. Samalla yksityiselämä katoaa. Andersson oli kolme ja puoli vuotta ministerinä ja samalla Vasemmistoliiton puheenjohtaja, ja se oli aikamoinen mylly.

"Julkisuus ruokkii jollain lailla huomionkipeyttä ja narsismia, varsinkin alussa. Kehittyy nopeitten uutisten addiktio, pitää lukea ja kuunnella uutisia joka tunti. Se muuttaa myös omaa kuvaa itsestään. Kun näkee itsensä tulossa ja menossa pitkiin autoihin, alkaa kuvitella, että se olen minä, vaikka se tietysti on rooli."

Poliitikon sanomiset saavat ylisuuren merkityksen, varsinkin jos sanoo jotain joka on muiden mielestä huonoa tai väärin.

"Sinusta tulee oraakkeli, Delfoin oraakkeli, sinulta kysytään kaikenlaisia asioita, kymmenen sekuntia aikaa: mikä on elämän tarkoitus? Nopeesti nopeesti. Sinusta tulee lausuntokone. Samalla tulee jatkuva pelko että munaat, että putoat, että sinua ei enää huolita. Poliitikko kehittää semmosen kabbalan, retoriikan joka on täysin tyhjä, pelkkä fraseologinen kuori. Ideologinen kabbala aiheuttaa sen, että ihmiset inhoavat politiikkoja."

"Jotkut skitsofreenikot pelkäävät, että heitä ymmärretään ja ryhtyvät puhumaan kieltä, joka on täysin käsittämätöntä. Politiikassa on vähän sama juttu. Jokaisella ammattiryhmällä on valtakielensä, jotta ihmiset eivät ymmärtäisi mitä he sanovat. Jos ymmärtäisivät, se uhkaisi heidän valta-asemaansa", Andersson huomauttaa.

Psykiatriaa hän ei ole politiikassa halunnut käyttää; se on psykiatrian väärinkäyttöä. "On väärin psykiatrisoida tai psykologisoida yhteiskunnallisia asioita."

Aikoinaan Andersson

lähti mukaan politiikkaan, koska oli monta vuotta tehnyt lääkärin töitä ja kirjoittanut. Hänellä oli pitkiä apurahoja, työ oli yksinäistä. Hän halusi mennä mukaan tavatakseen ihmisiä ja tietysti vaikuttamaan.

"Epäilen että moni kirjailija on kirjailija, koska se on legitiimi syy erakoitua", Andersson huomauttaa.

Andersson sanoo olleensa aina toisaalta hyvin epäsosiaalinen tyyppi, joka kaipaa yksinäisyyteen. Kun hän on yksin, hän ajattelee että pitäisi yhteisiäkin asioita edistää. Nytkin hän on lupautunut ehdokkaaksi kunnallisvaaleihin.

Ja kun niin piti luopua politiikasta! älähdän.

Andersson ei pidä äänensävystäni. Hän on ollut Espoon valtuustossa iät ajat eikä se häntä rasita, kokous kerran kuussa.

Anderssonille on tehty kaksi sydänleikkausta. Nyt hän sanoo voivansa paremmin, vaikka paremminkin voisi. Vointi on "kuusi tai seitsemän miinus, Richterin asteikolla". "En ole priimakunnossa. Pystyn pyöräilemään, pystyn kävelemään jonkin verran, tuommoista."

"Kuolema on hyvinkin läsnä ja todellinen asia varsinkin noiden kokemusten jälkeen. Olen aina ollut sitä mieltä, että kuolema pitää olla mukana arkitodellisuudessa, muuten elämä kaventuu. Kuvittele että sulle sanottaisiin että sulla on ikuinen elämä. Sä varmaan yrittäisit tappaa itses monta kertaa päivässä."

Ministerivuodet

olivat rasittavia. Sydänvaivat tulivat kuitenkin yllätyksenä, sillä Andersson piti itseään hyväkuntoisena. Hän harrasti liikuntaa, tupakanpolton hän lopetti kahdeksan vuotta sitten juhannuksena. Sitä ennen hän oli polttanut kaksi, kolme askia päivässä, ja tilastollisesti hänen piti olla jo kuollut.

"Oli helppoa lopettaa. Olin valmistautunut siihen perusteellisesti. Ajattelin etten halua tukehtua syöpäkasvaimeen, mieluummin kuolen muulla tavalla. Muistan opiskeluajoilta keuhkotautien klinikalta syöpäpotilaita, jotka oli juuri leikattu ja jotka hengitti kanyylin kautta. Siellä ne jätkät seisoi parvekkeella ja veti tupakkaa kanyylista. Ihminen on kyllä parantumaton otus!"

Kun poliitikko Anderssonia katseli televisiossa, tuli usein mieleen, että siinä menee hyvä kirjailija hukkaan. Andersson näytti usein ahdistuneelta ja rasittuneelta, jännittyneeltä ja ärtyneeltä. "Viihdyin politiikassa hyvin", Andersson väittää.

Jännittämisestä hän sanoo, että se johtuu suuruudenhulluudesta; aivan kuin maailmaa kiinnostaisi, jännittääkö vai ei. Hän, ikuinen jännittäjä, pääsi tunteesta ministerinä. Millään ei jaksa koko ajan jännittää.

"Ja politiikassa on hirveän voimakkaita tunteita. Muistan oppositiovuosilta se jatkuvan raivon tunteen, voimattoman raivon."

Depressiota Andersson

ei sano poteneensa toipilaanakaan.

"Ei oikeastaan. Ainoa depressiivinen oire on oikeastaan suuri halu pelata pitkävetoa ja hedelmäpelejä."

Olen lukenut tilastoja, kuinka depressio lisääntyy länsimaissa. Andersson ei ole.

"Helposti syntyy myyttejä, että mielenterveyshäiriöt lisääntyvät. Jotkut sanovat ettei depressiota vieläkään hoideta tarpeeksi. Itse olen aika skeptinen, että kaikkea alakuloisuutta pitää hirveästi lääkitä. Nykyään ajatellaan että kaikkeen pitää saada terapiaa."

Andersson on lukenut, että Amerikassa annetaan koirillekin antidepressiivistä lääkitystä, jotta ne olisivat paremmalla tuulella.

Psykiatrin ammattia Andersson ei enää harjoita. Vastaanottoa ei ole, vanhat potilaat ja ystävät soittavat joskus ja "käyvät kahvilla".

"Yleensä ei pidä ryhtyä hoitamaan ystäviä, tuttavia tai vihamiehiä, se epäonnistuu aina. Tietysti jos joku pyytää apua niin auttaa sen verran kuin voi, mutta terapiasuhteesta ei tule mitään."

Muusikko Andersson

harjoittelee pianonsoittoa joka päivä vähintään tunnin, kaksi. Hän soittaa triossa, jossa on Reiska Laine rummuissa, Pentti Mutikainen bassossa. "Tarpeen vaatiessa meillä on yks tai kaks blosaria, saksofonisti, trumpetisti, joku laulaja. Keikkoja on vähintään yksi viikossa."

"Saa kato rahaa pitkävetoon. Se on melkein yhtä kallista kuin tupakanpoltto mutta keuhkoille vähemmän tuhoisaa."

Andersson kirjoittaa myös runoja. Kokoelma? No ei se nyt noin vaan synny! Pikkuhiljaa.

"Yritän kirjoittaa runoja ja jonkinlaisia dramaattisia juttuja. Jostain syystä menetin mielenkiinnon teatteriin silloin kun oli Turkka-kausi. Ei silloin tarvittu sanoja."

"Jouko Turkka teki Helsingin kaupunginteatteriin Viisaan neitsyen, ja siinä oli yksi repliikki."

Näytelmäkirjailija Andersson sanoo tehneensä yhden näytelmän (Perhe 1974 Lilla teaternissa), joka oli menestys, kaikki muut menivät" kuin lehmän häntä huonoon suuntaan". "Perhe oli ensimmäinen draamani ja se meni hyvin, mutta tein kolmattakymmentä muutakin juttua. Tietysti olisi kiva hyödyntää näitä poliitikon kokemuksia. Saa nähdä. Ei kannata koskaan puhua mitä aikoo tehdä."

Sillä kirjailija Andersson tietää, että kerrottu juttu voi jäädä kirjoittamatta.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi