Iso, vaalea ja aina naisten asialla

Liza Marklund alkoi kirjoittaa dekkareita, jotta naisen elämä saisi yhteiskunnassa enemmän huomiota

Suvi Ahola

  "Kyllä se pitää paikkansa, että kirjailijaksi ryhtyminen oli minulle tietoinen projekti", Liza Marklund , 37, sanoo kirkkain silmin. "Olin jo todella menestynyt toimittaja, minulla oli mies ja kolme lasta. No, mitä seuraavaksi, ajattelin. Ja sitten päätin kokeilla, onnistuuko rikosromaani." Uutispommi ilmestyi 1998, ja siitä tuli valtava menestys. Se on ilmestynyt 14 maassa, ja pelkästään Ruotsissa sitä on myyty yli puoli miljoonaa. Colin Nutley ohjaa jo Uutispommista elokuvaa.

Nyt Marklund on Suomessa mainostamassa sen juuri käännettyä jatko-osaa (vaikka Studio Sex itse asiassa sijoittuukin ajallisesti vuosia Uutispommia aikaisemmaksi).

Kolmas dekkari Paradiset ilmestyi Ruotsissa viime syksynä, ja paraikaa Marklund ahertaa neljännen osan, Prime Timen , kimpussa. Paratiisi ilmestyy suomeksi syksyllä 2001, ja seuraavaksi kevääksi käännetään myös Marklundin esikoisteos Gömda (Piilotetut).

Marklund ei

missään tapauksessa myönnä, että menestys on tullut helposti.

"Olen kirjoittanut aina, lapsesta asti. On ollut pakko kirjoittaa, ja juuri siksi aloin opiskella toimittajaksi Kalixin kansankorkeakoulussa. Ensimmäiset romaanini tein 20-vuotiaana, ne olivat eksistentialistista tekstiä eivätkä kovin kiinnostavia. Ei ihme, ettei niitä julkaistu."

Sen sijaan, että hän olisi juuttunut kaunokirjallisiin yrityksiinsä, Marklund alkoi tehdä ja kokea. Hän lähti maailmalle, teki sekalaisia töitä kibbutsilta kasinon rulettipöydän ääreen ja sai esikoisensa 21-vuotiaana.

Toimittajanakin hän on ehtinyt tehdä töitä yhdeksässä eri paikassa. Kotiseudultaan Norlannista Marklund siirtyi 1980-luvulla Tukholman iltapäivälehtiin ja televisioon. Ja kirjoitti koko ajan.

"Muuta tietä ei ole. Ei kirjailija tarvitse inspiraatiota vaan sitkeyttä, vahvaa takamusta ja itsekritiikkiä. Sitä ei tosin saa olla liikaa - muutenhan ei tule mitään valmista", Marklund neuvoo.

"Valmiiksi saaminen on minusta edelleen kirjoittamisessa vaikeinta. Onneksi toimittajatausta auttaa, tunne siitä, että deadline häämöttää."

Marklundin esikoisteos oli dokumenttipohjainen Gömda 1995. Se syntyi omasta lehtijutusta, joka käsitteli väkivaltaiseen avioliittoon loukkuun jäänyttä naista.

"Sen tekeminen antoi itseluottamusta. Huomasin, että osaan kertoa tarinan, jossa on alku ja loppu. Ryhdyin työstämään ensimmäistä neljästä synopsiksestani. Siitä syntyi Uutispommi ."

Vaikka esikoinen

oli dokumenttiromaani, siirtyminen dekkariin oli Marklundille selvä asia.

"Luen itsekin paljon dekkareita: pidän Henning Mankellista ja Håkan Nesseristä ja Minette Walterista . Dekkari on vahva laji, joka koskettaa ihmistä hyvin syvästi. Siinähän on kyse elämästä ja kuolemasta ja edes jonkinlaisen järjestyksen saamisesta inhimilliseen kaaokseen."

"Lisäksi dekkarissa voi mainiosti käsitellä yhteiskunnallisia kysymyksiä", Marklund sanoo. "Totta kai minä haluan muuttaa maailmaa!"

Kaikkein eniten hän toivoisi voivansa vaikuttaa maailman naisten asemaan. Yli 180-senttisenä, puheliaana ja lähelle tulevana Marklund tuokin elävästi mieleen Peppi Pitkätossun, jonka täytyy valtavan vahvuutensa vuoksi olla myös "kamalan kiltti".

"Minua huolestuttavat monet asiat. Hyvinvointiyhteiskunnan alasajo on yksi - sen seurauksena juuri naiset joutuvat tekemään entistä enemmän palkatonta työtä. Yksi kirjojeni päämääristä on herättää debattia hyvinvoinnin jakautumisesta. Toisaalta pitää myös pohtia sitä, ovatko valtion vuosikymmeniä hoivaamat ihmiset jo unohtaneet oman vastuunsa itsestään ja toisistaan."

Marklundin dekkarit

sijoittuvat iltapäivälehden toimitukseen, ja niiden sankarina on reipas rikosreportteri Annika Bengtzon.

Voi ajatella, että yksi syy kirjojen suureen menestykseen piilee juuri tässä. Niitä mediassa käsittelevät kriitikot ovat useimmiten itsekin toimittajia, ja heitä huvittaa se, miten tarkasti ja ironisesti Marklund kuvaa toimitusyhteisöä. Kirjoista löytyy kaikkien tuntemia tyyppejä: öykkärimäisiä uutispäälliköitä, moraalittomia lööpinjahtaajia, marttyyreita ja hissukoita.

Kirjailija itse uskoo menestyksen johtuvan enemmänkin siitä, että hän tuntee aiheensa läpikotaisin.

"Kunnon rikosromaaniin tarvitaan uskomaton määrä detaljeja, ja niitä ei löydy, ellei samanlaisiin aiheisiin ole törmännyt omassa elämässään, esimerkiksi töissä. Lisäksi dekkarikirjailijan täytyy osata tutkia, tarkistaa, kysellä pikkufaktoja, soitella puhelimella - ihan niin kuin toimittajankin."

Marklundin kirjoissa on paljon oikeita tapahtumia, on kyse sitten Ruotsin poliittisista skandaaleista tai naisen elämästä. Se saa ne vaikuttamaan arkisilta ja tosilta.

"Siihenkin olen pyrkinyt. En esimerkiksi tehnyt Annika Bengtzonista tyypillistä naisdekkarin sankaria, joka hölkkää ja ampuu ja käy miesten kanssa nyrkkitappeluita. Yritin tosissani rakentaa naista, jolla on tuttuja ehtoja elämässään: palkka- ja kotityötä, ristiriitaisia odotuksia, syyllisyyttä."

Lisäksi Marklundin

on onnistunut ujuttaa tarinoihin suloisia, pieniä naiselämän yksityiskohtia, jotka ovat niin intiimejä, että lukiessa punastuu.

En minä ainakaan ole ennen törmännyt kirjassa sankarittareen, joka aamusuihkussa käydessään tekee kiireissään pissat ammeeseen, tai strippariin, joka huuhtoo ennen iltaa huolellisesti valkovuototahrat stringien haarovälistä.

Marklundia naurattaa, ja hän näyttää tyytyväiseltä. "Mieheni, joka lukee aina käsikirjoitukseni, sanoo, että kirjoitan aivan liikaa vessassa käynnistä, hiestä ja muista ruumiin eritteistä. Mutta nehän ovat osa ihan tavallista naiselämää. Eikö ole hassua, että juuri ne tutut pikkuasiat tuntuvat niin shokeeraavilta?"

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi