Kairon oma Kafka ei kyllästy purnaamaan

Sonallah Ibrahimin tie vei Nasserin vankilasta aitiopaikalle kairolaiseen kerrostaloon

Tomi Ervamaa

KAIRO. Jos Egyptistä haluaa löytää tinkimättömän ihmisen, kannattaa ajaa Kairossa Heliopolisin kaupunginosaan, kiivetä nuhjuisen kerrostalon pitkät portaat ylös ja koputtaa pienen asunnon kapeaan oveen.

Oven avaa kirjailija Sonallah Ibrahim , 65. Hän on aamusta asti kärkevä.

"Ajat näyttävät synkiltä, totta tosiaan. Koko eurooppalainen valistuksen ajatus vaikuttaa valheelta", Ibrahim miettii päästyään vuosien haalistamalle sohvalleen. Laihan miehen harmaa hiuspehko sojottaa joka suuntaan, ja varautuneet silmät tarkkailevat vierasta.

Ajat näyttävät synkiltä, koska ylikansallinen raha jyrää kirjailijan mielestä Egyptin, kuten muunkin maailman. Vakaumuksellinen vasemmistolainen Ibrahim jos kuka ilmaisee arabimaailmassa yleisen tyytymättömyyden: tämä maailmankolkka on saanut liian vähän, kun maailmassa pantu jakoon raha ja valta.

Oikeastaan Ibrahim on eräänlainen egyptiläinen edelläkävijä niille nuorille, jotka nykyisin vastustavat Euroopankin kaduilla globalisaatiota suuryritysten ehdoin.

Ettei tärkein

unohtuisi: Ibrahim on myös arabiankielisen proosan eturivin taitajia. Muun muassa hänen romaaninsa Komitea on vastikään käännetty englanniksi. The New York Times -lehden kriitikko Robert Irwin piti omituisesta kertomuksesta, mutta huomautti arviossaan, että teos on kovin ankaralla tavalla poliittinen, niin kuin arabifiktio näyttää yleensäkin olevan.

Onneksi romaani ei tukehdu politiikkaansa. Taustatekstinä on Franz Kafkan Oikeusjuttu: päähenkilö joutuu tuntemattomasta syystä salamyhkäisen, kaikkivaltiaan komitean eteen selittämään elämäänsä.

Mies on rasittava jaarittelija, omahyväinen tumpelo, joka vapaa-aikanaan mieluusti hieroo itseään naisia vasten ruuhkabusseissa. Hän yrittää kuitenkin osoittaa Komitealle erinomaisuutensa laatimalla elämäkerran arabimaailmassa kuuluisasta, mutta samalla salaperäisestä Tohtorista. Päähenkilö penkoo arkistoja, etsii uutisten salattuja yhteyksiä, lukee maailmaa kuin kiellettyä kirjaa.

Tämä on virhe. Komitea on romaani myös sensuurista. Tohtorista ei pidä kirjoittaa, sillä hän on yksi niistä hämärämiehistä, jotka rikastuivat suhteiden ja korruption avulla, kun presidentti Anwar Sadat avasi Egyptin taloutta 1970-luvulla.

Tässä päästään siis politiikkaan.

"Toisin kuin Kafkalla, tässä on kyse modernin elämän kouriintuntuvista tosiasioista. Elämme ylikansallisten yritysten maailmassa, olemme riippuvaisia lännestä, ja suuren rahan kätyrit ovat muodostaneet Egyptiin eliitin", Ibrahim sanoo.

Epäilemättä. Silti tulee ihmetelleeksi, kannattaako egyptiläinen fiktio todella lastata politiikalla niin että saumat uhkaavat natista.

"No kun se on elämääni. Kun synnyin, talon edessä oli brittisotilaita. Sitten on tapeltu israelilaisia, ranskalaisia, brittejä ja taas israelilaisia vastaan. Olisi kyllä mukava asua sellaisessa maailmankolkassa, jossa politiikka ei pakosti ole osa arkea."

Maailma painaa nytkin päälle. Ibrahim kertoo tekevänsä Komiteasta näytelmäversion, joka päättyy itsetuhoon, kuten romaanikin, mutta eri tavalla: näytelmässä päähenkilö vyöttää itsensä räjähteillä ja tekee itsemurhapommi-iskun.

Ibrahim kuvaa

kotikaupunkiaan esseessä, jonka hän kirjoitti valokuvateokseen nimeltä Cairo from Edge to Edge (Kairo laidalta laidalle). Kirjailijan Kairoa on muun muassa linnoituksessa sijainnut vankila, jonka pihalla uudet vangit hakattiin tervetuliaisiksi, jotkut kuoliaaksi.

"Minä kärsin enimmäkseen henkistä kidutusta. Kun hakkaaminen alkoi pihalla, upseeri veti minut pois, koska olin niin heiveröinen", Ibrahim kertoo.

Hän päätyi vankilaan vuosiksi 1959-1964, koska arabinationalismin suurmies, presidentti Gamal Abdel Nasser ei sietänyt toisinajattelijoita.

Kiven sisällä varmaan sai rokotuksen arabidiktatuuria vastaan?

"Nasserin aika oli valoisinta Egyptin historiassa", Ibrahim sanoo.

Kunnon vasemmistolainen ei anna henkilökohtaisten vastoinkäymisten hämärtää tajuaan historian dialektiikasta. Nasserin aikaa kaipaavat monet muutkin intellektuellit kuin Ibrahim, sillä 1950- ja 1960-luvuilla arabimaailman johtajavaltio Egypti yritti uhmata suurta osaa muusta maailmasta - Israelia ja "imperialismia" - ja kulkea omaa tietään.

Se tie oli kuljettu loppuun, kun Sadat aukoi ovia markkinataloudelle ja teki vielä myöhemmin rauhan verivihollisen Israelin kanssa.

Ibrahim oli lähtenyt vankilan jälkeen tuulettumaan ensin Berliiniin ja sitten Moskovaan. Neuvostoliitossa hän vietti kolme vuotta 1970-luvun alussa. Ibrahim ei olisi Ibrahim, ellei olisi palannut Moskovastakin vailla illuusioita.

"Näinpähän senkin järjestelmän rappion - korruption, sorron, luottamuspulan kansan ja vallan välillä. Kaikki ongelmat kierrettiin", kirjailija muistelee. "Samanlainen pysähtyneisyys vaivaa nyt Egyptiä."

Kiusalliseen haastatteluun

totuttuaan Ibrahim vaikuttaa ihmeen hyväntuuliselta, kun ottaa huomioon, miten päin seiniä asiat maailmassa ovat.

Onhan kirjailijalla sentään ympärillään Kairo, jonka kaaoksessa ei koskaan tule tylsää, ja kerrostalo, joka on eräänlainen Kairo pienoiskoossa. Samaisesta talosta Ibrahim sai aineksia laajaan romaaniinsa Zaat, joka yhdistelee dokumenttimateriaalia hieman John Dos Passosin teosten tapaan.

Ibrahim kertoo, että taloon saatiin pitkällisten neuvottelujen jälkeen kullekin asunnolle omat tiiviit roskasäiliönsä, jotta kulkukissat eivät kaiken yötä mouruaisi jätteiden seassa.

"Se oli ensimmäinen kerta neljännesvuosisataan, kun täällä sovittiin yhdessä mistään. Yleensä odotetaan, että virkakoneisto hoitaa asiat."

Huoltomies kuitenkin huomasi, että talossa asuvan korkean poliisiupseerin roskasäiliöstä puuttui pohja, ja heitti pöntön pois. "Vaimo soitti paikalle miehensä, joka ajoi pillit soiden paikalle ja määräsi omavaltaisen talonmiehen hakemaan pohjattoman säiliön takaisin", Ibrahim naureskelee.

Virkavalta ei aina ehdi hoitaa kaikkea, mutta arvostaan se on tarkka. Niinpä pohjaton säiliö jäi käytävään, kissat palasivat jätteidensä pariin ja mouruaminen jatkui Kairon yössä niin kuin aina ennenkin.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi