Kaksi kirjainta, jotka Gdansk on valmis unohtamaan

Kotikaupungin rabbi antoi siunauksen kirjailijalle, jonka monet näkevät entisenä SS-miehenä
Günter Grass: Lastemme ei tarvitse enää tuntea syyllisyyttä, vaan vastuuta

Gdansk. "Tules heti tänne sen kameran kanssa."

Ja mies tulee; harmaantunut saksalainen turisti, kun kerran rouva käskee.

Onhan vanhan Danzigin Pitkällä torilla nähtävääkin: piippua sytyttelevä Nobelpreisträger lehtikuvaajien piirittämänä.

Saksaksi puhutaan todella "palkinnon kantajasta", ja sehän Günter Grass ilmiselvästi on. Hartiat ovat jo painuneet kumaraan kahdeksan vuotta sitten saadun Nobelin ja sen tuoman superkuuluisuuden taakasta. Nobelistin jokaista liikettä seuraa lähellä häärivien valokuvaajien ja taustalla viileästi tarkkailevien toimittajien joukko. Avaat suusi, ja siihen tungetaan mikrofoni. Hymyilet tai irvistät, kaksikymmentä kameraa alkaa rätistä.

Lisäksi niillä hartioilla tuntuu painavan saksalais-puolalaisten suhteiden taakka, on painanut jo pian viisikymmentä vuotta.

Günter Grass kertoo omaelämäkerrallisessa Sipulia kuoriessa -teoksessaan, miten palasi 1958 puolalaiseksi Gdanskiksi muuttuneeseen synnyinkaupunkiinsa tekemään taustatutkimusta ensimmäiseen danzigilaisromaaniinsa Peltirumpuun ja tapaamaan kašubialaista isotätiään, jonka perunapeltoa hän kuvasi romaanissaan. Nyt sen paikalla on Lech Walesan mukaan nimetty lentokenttä, ja kaupunkiin saapuva turisti laskeutuu siis suoraan sekä Gdanskin uudempaan historiaan että Peltirummun alkumaisemiin.

Kaksitoista vuotta myöhemmin Grass oli Länsi-Saksan liittokanslerin Willy Brandtin seurueessa tämän aloittaessa uuden idänpolitiikan polvistumalla Varsovan geton muistomerkillä.

Ehkä niillä hartioilla on vuoden verran levännyt myös saksalaisuuden taakka.

Kirjailijan kerrottua kuuluneensa sodan loppukuukausina Waffen-SS:n panssarijoukkoihin, osa Puolan poliitikoista ryhtyi Grassin varjolla viilentämään suhteita Saksaan.

Vuonna 1958 Grass haastatteli muun muassa Danzigin vapaakaupungin puolalaisia postivirkailijoita, toisen maailmansodan ensimmäisen taistelun harvoja eloonjääneitä.

"Nyt hallituspuolue Lain ja oikeuden (PiS) gdanskilaispoliitikko syytti Grassia postin sankarien muiston häpäisemisestä, kun tämä 1959 ilmestyneessä Peltirummussa kertoi, että nämä rukoilemisen ja isänmaallisen laulannan ohella pelasivat korttia ja joivatkin", Grassin tulkkina toiminut silloinen journalisti Aleksandra Górna kertoo.

"Kuitenkin Grass kirjoitti tarkalleen niin kuin silminnäkijät tuolloin kertoivat."

Uutistoimistojen mukaan Grassin vierailua boikotoineen PiS:n mielenosoitus keräsi niukan kourallisen kannattajia historialliselle taistelupaikalle.

"Viime hetken vaalipropagandaa", Gdanskin Günter Grass -seuran puheenjohtaja Maciej Krainski tuhahtaa.

Paljon suurempi yleisömenestys oli Gdanskin yliopiston uudessa kirjastossa torstai-iltana järjestetyllä keskustelulla, jossa Grass ja "entinen sähkömies ja presidentti" Lech Walesa paiskasivat kättä.

Walesa oli miettinyt uudelleen suhteensa Grassiin - SS-kohun aikaan vuosi sitten hän oli aikeissa luopua Gdanskin kunniakansalaisuudesta, jos Grass saa pitää sen (unohtaen mainita, että myös Hitler ja Göring ovat listalla).

"Suhteeni Saksaan on ollut puolesta ja vastaan", Walesa sanoi.

"Meitä edeltänyt sukupolvi joutui kokemaan, miten sama kaupunki erotti meidät puolalaiset ja saksalaiset eri puolille. Vasta meidän polvemme on kokenut, miten kaupunki yhdistää meidät."

"Politiikkaa ei saa jättää vain poliitikoille ja suurelle ulkoparlamentaariselle voimalle, talouselämälle", sosiaalidemokraattina tunnettu Grass muistutti.

Hän oli huolissaan Puolan edellisten vaalien alhaisesta äänestysprosentista - se oli vain neljäkymmentä.

"Weimarin tasavallan tuhon taustalla oli kansalaisyhteiskunnan puuttuminen. Länsi-Saksan ja Puolan sodanjälkeinen historia on ollut suuri oppimisprosessi, jota nyt on seurannut väsymys. Demokratiaa on puolustettava aktiivisesti, eikä sille ole hyväksi, että suuri osa ihmisistä tuntee olevansa yhteiskunnan ulkopuolella."

Grass sivusi myös keskustelua siitä, mitä kukakin teki sodan aikana ja sen jälkeen.

"Sodan päätyttyä ei ollut mitään nollahetkeä. Monet vanhat natsituomarit ja -professorit jatkoivat viroissaan. Kirjallisuudella oli suuri merkitys, kun vertaansa vailla oleva rikos piti tehdä natsismin aikana eläneille selväksi, ja uskon että omalta kohdaltani kotiseudun menetyksestä johtuva tuska nopeutti prosessia. Olen sitä mieltä, ettei lastemme ja lastenlastemme enää tarvitse tuntea syyllisyyttä kolmanteen ja neljänteen polveen. Vaan vastuuta."

Huipentuikohan vierailu perjantai-iltana, juutalaisen sapatin aattona Wrzeszczin (entisen Danzig-Langfuhrin) synagogassa? Grass itse viittasi siihen vierailun päättyessä erityisen painokkaasti.

Kyllä: kun Gdanskin juutalaisen seurakunnan vanhin, rabbi Michal Samet siunasi kirjailijan - jonka monet haluavat muistaa entisenä SS-miehenä - voi kai puhua suuresta sovituksesta, lojaalisuudesta, ja varmaan myös helpotuksesta.

Muutaman korttelin päässä Jan Zawlonski istuu puistonpenkillä keppiinsä nojaten. Penkin toisessa päässä istuu pieni pronssihahmo, rumpua lyövä poika, jonka rumpupalikat on tosin jo katkaistu.

Ja taas niitä tulee, turisteja Günter Grassin kotikatua Lelewelaa eli Labenswegiä pitkin.

Vanha mies huomaa kameran, työntää tyhjän piipun kašubialaisviiksiensä väliin ja siirtyy vähän lähemmäksi Peltirummun Oskaria.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi