Karkotus keskitysleirille tai konttoriin Vainon ja maanpaon kuvaus luotaa samalla koko ihmiselämän

kirjat

Kyllä vain,

Sefarad on mestariteos, joka sijoittuu vuoden käännösromaanien ehdottomaan kärkeen.

Muñoz Molinan romaani on niin vahva, että sitä ei tunnu pahalta myös kritisoida. On nimittäin myönnettävä, että jossain puolivälin jälkeen alkaa hiertää.

Sefarad koostuu monista yksittäisistä kertomuksista, joista jotkut limittyvät yhteen. Moni tarina kulkee loistavasti. Mutta eivät kaikki.

Ehkä lukemisessa kannattaa pitää tauko. Siten voi arvostaa enemmän Muñoz Molinan hienovireistä tyyliä, joka malttaa maalata tunnelmia, kuvata vaikeasti vangittavia tuntemuksia ja pysähtyä yksityiskohtiin.

On kyse maanpaosta, vainosta, marginaalisuudesta ja vierauden tunteesta. Tuntuu, että Muñoz Molina ei tahdo jättää yhtään kiveä kääntämättä, kun hän kaivaa esiin maanpakolaisten ja yksinäisten hahmojen tuskaa.

Aluksi luodataan syrjäseudulta Madridiin siirtyneitten espanjalaisten kotiseutukaihoa.

Sitten omaelämäkerrallisen tuntuinen kirjailija kävelee Kööpenhaminassa ja miettii

Kierkegaardin kohtaloa, mikä on tavallaan ylellisyyden aiheuttamaa vierauden tunnetta.

Sitten alkavat varsinaiset rankat aiheet: kirjailija kuulee sefardijuutalaisen naisen tarinan.

Nainen ei kovia koettuaan palaa sodanjälkeiseen Ranskaan, koska kokee maan vihamieliseksi ja vieraaksi.

Saksan kommunistipuoleen johtaja taas odottaa noutajaa Moskovassa.

Leninin propagandavaltti

Willi Münzenberg joutuu niin ikään Moskovan epäsuosioon.

Franz Kafka on romaanin toistuvia hahmoja, samoin hänen rakastettunsa

Milena, joka päätyi keskitysleirille. Niin ikään

Primo Levi. Kaikki toimivat esimerkkeinä siitä, miten sattumanvaraisesti kohtalo iskee kimppuun.

Siedettävämmältä kohtalolta tuntuu virkamiehen sisäinen maanpako, elämätön elämä ja seikkailunhalu, jotka Muñoz Molina kertoo perin pohjin.

Mutta pian tavataan myös aidsiin sairastunut lääkärin vastaanotolla, tosin ikään kuin vain muistutuksena siitä, että elämä on sattumanvaraista.

Jokunen tarina polkee siis paikallaan. Kuvaelma narkkareista ja muista laitapuolen kulkijoista ei vedä ollenkaan. Mukaan on kai pitänyt saada kaikki kodittomuuden ja vieraantumisen lajit ja alalajit.

Lopussa kirjailijahahmo istuu Saksassa kahvilaan, jossa alkaa nähdä vanhukset sodanaikaisina kansallissosialisteina. Tämä on jo turhaa, sillä teemat ovat tulleet jo moneen kertaan esitellyiksi.

Intensiivinen on sen sijaan jakso, jossa suutari kertoo elämäntarinaansa kapakassa, jos kuulijoita vain löytyy. Hän kertoo, miten alkaa himoita nunnaa, joka on joutunut luostariin pakosta, vaikka hänen vanhempansa olivat punikkeja ja isä pakeni Moskovaan.

Nunna tavataan myöhemmin Manhattanilla hoitamassa rapistunutta espanjalaista museota, jossa yksi romaanin minäkertojista, eräänlainen luksuspakolainen, vierailee.

Näitä risteytymiä voi pitää keinotekoisena, ja Muñoz Molinan hanketta liian perusteellisena: eikö hän yritä samalla kuvata koko ihmiselämän?

Lopulta sillä ei ole väliä, sillä tärkeimmässä Muñoz onnistuu hienosti.

Hän kirjoittaa tavattoman hyvin ja vivahteikkaasti, mikä käy esiin myös suomennoksesta. Ja luo muutaman karikatyyrin lisäksi täysiä henkilöitä, joiden pelot ja toiveet tuntuvat kylmäävän tutuilta.

Jukka Koskelainen

Serafad on vuoden käännösromaanien ehdotonta kärkeä

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi