Keinoja kaihtamatta juurettomuutta vastaan

Espanjalainen kirjailija Antonio Muñoz Molina teki "pakolaisuuden hakuteoksen"

MADRID. Antonio Muñoz Molina on tuohtunut. Hän kertoo lukemastaan lehtijutusta, jossa selvitettiin EU:n näkemyksiä eurooppalaisen koulutuksen kivijaloista.

"Oli kieliä ja luonnontieteitä, mutta ei historiaa! Se on hälyttävää! Miten voidaan rakentaa Euroopan ideaa tuntematta Euroopan historian kauhuja?" hän kyselee upottavasta nojatuolistaan Madridin-kotinsa olohuoneessa. Chispi-terrieri nuuhkii vieraat, mutta saa sitten häädön toiseen huoneeseen.

"Entä onko meillä vakavasti otettavaa historianopetusta? Minusta tuntuu usein, että espanjalaisissa kouluissa opetetaan jotain suurin piirtein yhtä tarpeellista kuin astrologia, ideologisia tulkintoja ynnä muuta", hän arvostelee.

Muñoz Molina, 51, kuuluu espanjalaiseen diktatuurin jälkeiseen kirjailijasukupolveen, joka kysyy, mitä lähimenneisyydessä todella tapahtui.

Hänessä on myös saarnamiehen vikaa, ainakin mitä tulee oikeudenmukaisuuden ja demokratian kiihkeään puolustukseen. Muñoz Molina haluaa kamppailla nykyihmisen historiallista ja ajallista juurettomuutta vastaan.

"Siksi on tärkeää siirtää tarinat eteenpäin."

Niin syntyi hiljattain suomennettu Sefarad. Alussa hän kirjoitti kahta erillistä tuttaviltaan kuulemaansa juutalaisten tositarinaa, jotka eivät mitenkään antaneet olettaa, että hänellä itse asiassa oli käsissään kokonainen kirja.

"Tiesin vain, että minulla oli erittäin voimakkaita kertomuksia, jotka minun oli kerrottava."

Juutalaiset viittaavat Sefaradilla Espanjaan, kadotettuun kotimaahansa, josta sotaisa kuningaspari Ferdinand ja Isabella ajoi heidät pois vuonna 1492. Karkotetut pakenivat Pohjois-Afrikkaan tai aloittivat vaelluksen muualle Eurooppaan. Heidän jälkeläisensä, sefardijuutalaiset, perivät usein suvuissa suullisena perintönä vanhan espanjankielen. 1920-luvulla sefardijuutalaisille myönnettiin mahdollisuus Espanjan kansalaisuuteen.

Muñoz Molina sekoittaa fiktioon eri tyylilajeja, kuten muistelmaa, reportaasia ja esseetä.

Kirjassa esitellään sekä historiallisia että kuvitteellisia henkilöitä.

"Kun historiallisessa romaanissa kerrotaan toisen maailmansodan vainoista, tavallaan esitetään, että ne tapahtuivat toisessa ajassa", hän sanoo.

"Jos vaino ja karkotus tuodaan nykypäivän maaperälle, osoitetaan, että se voi osua kenen tahansa kohdalle. Ja juuri niinhän todella tapahtui. Siksi halusin käsitellä myös sairautta syrjinnän muotona, sitä miten sairas havaitsee, ettei hän ole yksi muista."

Eräät kriitikot ovat kyseenalaistaneet ratkaisun kertoa limittäin juutalaisvainoista sekä vaikkapa turhautuneen virkamiehen tuntemuksista. Seferadissa esimerkiksi verrataan yhteisöstä erkaantuneen sairaan kokemusta siihen, kun juutalainen lukee wieniläiskahvilassa sanomalehdestä Saksan uusista rotulaeista.

"Kirja pyrkii olemaan eräänlainen pakolaisuuden hakuteos. Karkotus on kuin musiikissa varioiden toistuva teema", Muñoz Molina selittää.

"Kenen tahansa elämä on kertomisen arvoinen. Yksinäisyydestä, eristäytymisestä tai erosta käsin voidaan ymmärtää paremmin jonkun toisen asema."

"En usko, että kirjassa missään kohtaa hämärtyy asioiden vakavuus. Tietenkään en halua latistaa. Jokaiselle kärsimys on täysin yksilöllinen kokemus."

Espanjassa käy kiivaana väittely omasta likapyykistä, sisällissodan ja sotilasvallan aikaisten rikosten ja loukkausten kaivamisesta päivänvaloon.

Muñoz Molinan mielestä taiteilijat ovat olleet siinä tähän asti viitseliäämpiä kuin maan johto, joka on keskittynyt tekemään Espanjasta modernin yhteiskunnan ja katsomaan tulevaisuuteen. Mutta fiktion kirjoittajalta ei voida vaatia velvollisuuksia muistin palauttamisessa, hän huomauttaa.

"Fiktio ei ole vapaata. Kirjailija ei kirjoita mitä haluaa vaan mitä voi vapautensa ja inspiraationsa raameissa. Kirjoittaminen on vain osittain vapaaehtoista."

" Seferadin kirjoittaminen ei ole mikään siviiliansio. Aihe liikutti minua ja pystyin kirjoittamaan siitä."

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi