Keskitysleiri perheen sisällä

Hollantilaiskirjailija Renate Dorrestein kirjoittaa väkivallasta kodin sisällä

Kirsi Ranki

  Hollantilaisen Renate Dorresteinin , 46, koko kirjallisen tuotannon teemana on kodin turvallisten seinien sisäpuolelle kätkeytyvä helvetti. Hänen neljästoista romaaninsa Kivisydän (Een hart van steen) on raju kuvaus synnytyksen jälkeiseen masennukseen sairastuvasta perheenäidistä, joka harhojensa vallassa tappaa kolme lastaan, itsensä ja aviomiehensä. Tarina saa lukijan toivomaan, että kirjailijalla itsellään ei ole vastaavanlaisia kokemuksia.

"Ei, minun elämäni ei suinkaan ole ollut niin kamalaa", Dorrestein hymyilee. "Mutta kaikissa kirjoissani tulee esiin se, miten avuttomia vanhempiensa armoilla lapset ovat."

13 vuotta journalistina työskennelleen Dorresteinin elämä oli pitkään syyllisyyden kanssa taistelemista. Hänen seitsemän vuotta nuorempi sisarensa teki itsemurhan alle 20-vuotiaana, ja se jätti pysyvät arvet kirjailijan sieluun.

"Halusimme molemmat kirjoittaa. Minä olin silloin jo journalisti ja kirjoittanut monta huonoa romaania, joita ei koskaan julkaistu. Kun sisareni kuoli, tuntui kuin hänen potentiaalinen lahjakkuutensa olisi siirtynyt minuun, ja sain esikoisromaanini julkaistua."

"Tunsin, että hänen kuolemansa teki minusta kirjailijan, ja ajatuksen tuoma syyllisyys vaivasi minua pitkään. Vapauduin tunteesta vasta, kun kirjoitin omaelämäkerrallisen kirjan meistä kahdesta."

"Siihen asti en voinut antaa kirjojeni päähenkilöiden kuolla: sisareni pakotti minut pelastamaan heidät. Nyt henkilöt saavat kuolla vapaasti, ja niin he sitten tekevätkin", Dorrestein virnistää.

Musta huumori

on oljenkorsi, joka on auttanut kirjailijaa synkkien aiheitten keskellä. Vuonna 1998 Hollannissa julkaistun Kivisydämen aihe kypsyi edellisenä vuonna, kun Dorrestein luki lehdistä sarjan uutisia perheen sisäisistä tapoista.

"Luin eräästä hammaslääkäriperheestä, jossa oli kolme lasta. Yksi lapsista sairastui leukemiaan ja kuoli. Vanhemmat eivät voineet kestää menetystä, vaan tappoivat kaksi muuta lastaan ja lopuksi itsensä."

"Näiden asioiden käsitteleminen on suuri tabu. Koko yhteiskuntamme rakentuu ajatukselle, että olemme kotona turvassa. Vanhemmat ovat tappaneet lapsiaan aikojen alusta lähtien. Perheen sisäisiin asioihin puuttumisen kynnys on liian korkea. Tarvitaan lakeja lapsen aseman turvaamiseksi."

Dorrestein on tullut siihen tulokseen, että nykyihmisen mahdollisuus tehdä valintoja elämässään on tuonut mukanaan niin suuren määrän vastuuta , että se on monelle liikaa. Paineet ja stressi voivat purkautua mielettömiksi teoiksi.

Kirjailija kuittaa

oman lapsuutensa lyhyesti.

"Vaikka kotielämäni Amsterdamin esikaupunkialueella lapsena oli melko turvallista, muistan jo hyvin pienenä inhonneeni ajatusta siitä , miten riippuvainen olen vanhemmistani."

Dorrestein tekikin jo 22-vuotiaana rankan päätöksen: hän antoi steriloida itsensä. Lapsuuden avuttomuuden kokemuksen siirtäminen seuraavalle sukupolvelle tuntui mahdottomalta nuoresta naisesta, joka halusi omistaa elämänsä kirjoittamiselle.

"Kesti aika kauan, ennen kuin löysin lääkärin, joka suostui tekemään toimenpiteen. En ole katunut päätöstäni. En tarvitse kopiota itsestäni."

Nyt keski-iässä

Renate Dorrestein tuntee saavuttaneensa ammatillisesti kaiken, mistä ikinä osasi unelmoida. Kivisydän on hänen kansainvälinen läpimurtonsa, jonka käännösoikeudet on myyty kuuteen maahan, ja kirjaa markkinoidaan Yhdysvalloissa saakka.

"Tämä kirja on yhteenveto kaikista kirjoittamistani kirjoista. En voi ylittää sitä, koska en osaa kuvitella mitään pahempaa kuin mitä siinä tapahtuu."

Hollannissa on julkaistu tämän vuoden helmikuussa Dorresteinin kirjoittama opas kirjailijan urasta haaveileville.

"Hollannissa ihmiset

ostavat vuosittain keskimäärin 20 kirjaa, kun esimerkiksi USA:ssa vastaava luku on yksi. Lisäksi olen lukenut, että noin miljoona hollantilaista haluaisi julkaista kirjan!"

"Oma journalistin urani oli vain väline kirjailijaksi ryhtymiseen. Opin kuuntelemaan, havainnoimaan ja kirjoittamaan."

Dorrestein asuu Aerdenhout-nimisessä pienessä kylässä meren rannalla arkkitehtimiesystävänsä kanssa. Hän on monien ystäväperheittensä lasten lempitäti, mutta iloitsee siitä, että lopullinen vastuu lapsista ei ole hänen.

"Oma äitini on nyt 77-vuotias ja hyvin ylpeä minusta."

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi