Kirjailija itää mustia tarinoita

Jelena Tšižovan Venäjällä viha säilyy, mutta vihattavat vaihtuvat

PIETARI. Aateromaani on nykyään harvinainen tapaus venäläisessä kirjallisuudessa. Pietarilainen Jelena Tšižova on poikkeus. Hänen romaaninsa rakentuvat kipeiden kysymysten kuten antisemitismin ja kirkon alennustilan ympärille.

Olemme sopineet tapaamisesta vanhan duuman punaisen tornin juurelle Nevski Prospektille. Jelena Tšižova on hieman yli viidenkymmenen, koulutukseltaan ekonomi ja nykyään Pietarin PEN-klubin puheenjohtaja.

Hänen romaaninsa ovat herättäneet kiivasta keskustelua. Ne eivät ole lainkaan ohjelmallisia, vaan sykkivät voimakasta, moraalista suuttumusta. Syntyvätkö ne henkilökohtaisesta tarpeesta vai kansalaisen omantunnon kolkutuksesta?

"Tunnen itseni joskus romaanien taimitarhaksi", Tšižova sanoo. "Ne kasvavat orgaanisesti minussa, usein monta samanaikaisesti, ja luulen oikeastaan, että kaikki mitä kirjoitan elämäni aikana, on jo juurtunut sisimpääni. Kansalaisen omaatuntoani yritän lepytellä toiminnallani PENissä."

Vuonna 2000 ilmestyneen esikoisen jälkeen Jelena Tšižova on julkaissut viisi romaania, joista kaksi on ollut ehdolla Finlandiaa vastaavan Venäjän Booker-palkinnon saajaksi.

Niistä ensimmäinen, Lavra (Luostari), antaa dokumentoidun, mustan kuvan Venäjän nykyisestä ortodoksisesta kirkosta.

"Kirkko ei ole toipunut neuvostoajan alennustilasta", Tšižova sanoo. "Se on epäitsenäinen ja epädemokraattinen eikä sitä kiinnosta ekumenia eivätkä yhteydet länteen. Monet papit tuomitsevat avoimesti niin katoliset kuin juutalaisetkin, mutta kirkko pidättäytyy lausumasta mielipidettään tärkeistä yhteiskunnallisista kysymyksistä, kuten Tšetšenian sodasta."

Jelena Tšižova tietää mistä puhuu. Hänen edesmennyt miehensä oli pappi, ja hän on itse osallistunut syvästi ortodoksiseen elämään. Romaaniaan hän pitää yrityksenä tukea avoimempaa linjaa. Muutamat papit ovatkin ottaneet yhteyttä, mutta eivät ole esiintyneet julkisuudessa.

Tšižova on saanut tuntea, että naisella ei ole suunvuoroa kirkossa, ainakaan älyköllä.

"Nainen on täysin hyväksytty vain kolmesti elämänsä aikana: pikkutyttönä, synnyttäjänä ja vanhana eukkona. Väliaikoina hän on vaarallisen lähellä syntiä."

Myös nuori juutalaisnainen Maša-Maria on toisen luokan nainen Tšižovan romaanissa Prestupnitsa (Rikollinen). Hän ei kuitenkaan alistu valtion tai arjen juutalaisvastaisuudelle.

Kun Maša-Marialta evätään pääsy yliopistoon, hän venäjäntää nimensä - ja hänet hyväksytään. Ja kun hän saa käsiinsä vanhan juutalaisvastaisen naisen uurnan, hän kostaa levittämällä tuhkan juutalaiselle hautausmaalle.

Tämä tapahtuu 1980-luvun Pietarissa ja Tšižova osoittaa mestarillisesti miten epäluulo ja suvaitsemattomuus kukoistivat neuvostoajan yhteisasuntojen arjessa. Samalla romaani laajenee venäläisen antisemitismin historian armottomaksi kuvaukseksi.

Reaktiot eivät ole antaneet odottaa itseään. "Russofobinen herjaus" oli joidenkin kriitikoiden tuomio. Toiset ovat kiittäneet, että vaikea kysymys otetaan esille. Miten Jelena Tšižova itse kokee antisemitismin nyky-Venäjällä?

"Meillä ei ole luojan kiitos enää valtiollista antisemitismiä kuten neuvostoaikana. Nykyään muukalaisviha kohdistuu toisiin ryhmiin, etenkin kaukasialaisiin."

"Liian optimistinen ei kuitenkaan kukaan uskalla olla. Juutalaiset pilailevatkin keskenään, että he ovat vaihtopenkillä, josta heidät voidaan koska tahansa ottaa peliin."

Tšižova on tehnyt tänä vuonna uuden pelinavauksen. Hänen pienoisromaaninsa Njutotškin dom (Njutotškan talo) muistuttaa klassista pietarilaisromaania; se kietoo pienen ihmisen kohtalon yhteen arvoituksellisen kaupungin kanssa. Ja silloin jopa kiinteistökaupat saavat äkkiä eksistentiaalisen ulottuvuuden.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi