Kirjailija tanssii lohikäärmeiden kanssa

Fantasian grand old ladylle Ursula K. Le Guinille tarinankerronta on osallisuutta ja intiaanien leiritulia
Le Guinin henkilöt opettelevat elämään muukalaisten keskuudessa - kuten jokainen murrosikäinen

Portland. Willamette-joki virtaa halki kaupungin, joka on tunnettu pienpanimoistaan ja Powell's Booksista, USA:n suurimmasta riippumattomasta kirjakaupasta. Joen länsipuolella kohoaa talo, jossa kirjailija Ursula K. Le Guinin perhe on asunut puoli vuosisataa.

Terassilta näkisi selkeänä päivänä Saint Helens -tulivuoren.

Oregonin osavaltion vihreä pääkaupunki Portland sopii hyvin kodiksi kirjailijalle, joka on tullut kuuluisaksi monimuotoisten maailmojen luojana. Kotikadun päässä alkaa jättimäinen kaupunkimetsä.

"New Yorkia kutsutaan hienoksi kaupungiksi, jossa on iso puisto keskellä. Meillä on pieni kaupunki - ja metsää kaikkialla ympärillä", Le Guin virnistää.

Asukkaita Portlandissa on hivenen enemmän kuin Helsingissä.

Olemme tulleet kaupunkiin pohjoisesta, viimeisellä junalla ennen kuin rata suljettiin tulvaveden ja maanvyörymien vuoksi. Tuntuu huimalta tavata kirjailija, jonka teoksista olen lukioikäisenä ammentanut aineksia omaan maailmankuvaani ja ajatteluuni.

Le Guin ei enää pahemmin julkisuudessa esiinny. Mutta tässä sitä ollaan, teekupin ääressä. Le Guinilla on valkoinen polkkatukka, voimakkaat piirteet ja tarttuva nauru.

Monet Le Guinin teoksista, kuten Vietnam-allegoria Maailma, vihreä metsä henkivät rakkautta puihin.

Nyt kirjailijaa pelottaa ajatella, millainen juuriltaan irti olevien puiden ja ihmisten maailma hänen lastenlapsiaan odottaa. " Maameren tarinat ja Läntisen rannan aikakirjat on kirjoitettu nuorille lukijoille. Olisi konnamaista manata, ettei mitään toivoa ole." Läntisen rannan aikakirjat on Le Guinin vanhuudentyö. Muistamisen taito kertoo selvänäkijän, orjapoika Gavirin tarinan.

"Aikakirjat ovat kirjoja tarinankerronnasta. Intiaanien parissa tajusin tarinoiden yhteisöllisyyden. Niitä kuunnellaan kuin rituaalia - tai sitten nauretaan yhdessä. Tarinat kertovat, miten olla navajo, miten hopi, mistä kukin heimo on lähtöisin."

Le Guinin isä Alfred Kroeber oli alkuperäisten amerikkalaisten tutkija, äiti Theodora psykologi ja kirjailija. Berkeleyssä, liberaalissa yliopistokaupungissa San Franciscon kupeessa, ei tarvinnut paeta ulkoapäin asetettuja rajoituksia.

Lukiolaisena Le Guin oli ujo sosiaalisten nokkimisjärjestysten tarkkailija. Hänen sukupolvensa naisilla ei ollut juuri osaa julkisessa elämässä.

"Henkilöni menevät vieraisiin maailmoihin ja opettelevat elämään muukalaisten keskuudessa. Se on science fiction -teemaksi rikas, mutta yleisinhimillinen. Jokainen murrosikäinen on tavallaan antropologi. Hän ihmettelee niitä outoja olentoja, joiden keskuudessa joutuu elämään loppuikänsä", Le Guin kihertää.

Yksiviivaisimmassa fantasiakirjallisuudessa on kyse örkkien lahtaamisesta, lihaksikkaista sankareista ja vähäpukeisista prinsessoista. Maameren velho , Atuanin holvihaudat ja Kaukaisin ranta ovat kaukana puberteettisesta pullistelusta. Lohikäärmeet ovat ylpeä, muinainen rotu. Demonit löytyvät ihmisestä itsestään. Sankarit yrittävät palauttaa luonnon häiriintyneen tasapainon.

Taolaisuudesta, Jungilta ja eksistentialismista ammentava Le Guin kirjoittaa hyvästä ja pahasta, mutta myös rodusta ja sukupuolesta.

Barack Obama -juliste koristaa olohuoneen ikkunaa. Kirjailija ei mielellään lähde päivänpoliittiseen napinparsintaan. Mutta terrorisminvastaisen sodan vuodet ja puheet sivistyksestä ja barbariasta ovat koetelleet antropologin tytärtä.

Kirjailija kertoo taistelleensa vuosikymmeniä kustantamojen markkinointiosastojen kanssa. Monet hänen päähenkilöistään ovat värillisiä, mutta kirjojen kansikuvissa he ovat muuttuneet valkoihoisiksi.

Myös legendaarisen anime-ohjaajan Hayao Miyazakin pojan Gorôn Maameren tarinat oli kitkerä hänelle pettymys.

"Minulle tuli japanilaisanimaatiosta kiusallinen olo. Mitä parempi ihminen on, sitä valkeampi on hänen ihonvärinsä."

Berkeleystä tuli 1960-luvun kampuskapinan keskuspaikkoja. Mutta Le Guin oli silloin jo muuttanut Oregoniin, jossa hän tasapainoili lastenhoidon ja kirjoittamisen välillä.

Hänen pääteoksensa Pimeyden vasen käsi ja Osattomien planeetta ovat melkoisia ajatuskokeita, antiautoritaarisen kirjoitusaikansa heijastajia. Pimeyden vasen käsi vie lukijansa Talvi-planeetan ankariin luonnonoloihin. Sen asukkaat ovat kaksineuvoisia androgyynejä. Planeetalla osataan juonitella, kiistellä ja tappaa. Mutta Talvella ei ole koskaan käyty valloitussotaa.

"Leikin ajatuksella, että miehen ylivertaisuudella ja hyökkäyssodalla on jokin yhteys. Jos maan puolustus ei olisi ollut miehen vaan ihmisen tehtävä, historia voisi olla toisenlainen."

Utopiakirjallisuus on usein suurten teorioiden julistamista paperinukketason ihmiskuvauksella. Le Guin halusi tehdä toisin, altistaa utopiansa arjen puuduttavuudelle ja ihmissuhteiden oikuille.

" Osattomien planeetan tarina alkoi kauan ennen kuin riviäkään oli kirjoitettu. Minulla oli mielessäni päähenkilö, fyysikko Shevek, jolla on vaikeuksia oman hallituksensa kanssa. Luin anarkismin aatehistoriaa, Gandhia ja Solženitsynia."

Le Guin kavahtaa kriitikkojen tapaa nähdä science fiction vain oman kirjoitusajankohtansa peilinä. Leguinilainen anarkismi on Pjotr Kropotkinin keskinäisen avun periaatetta, ei Smash Asemia.

Uskonnollekaan tieteiskirjailija ei käännä selkäänsä.

" Charles Darwin vahvistaa henkeäni, uskoa ihmismieleen kaikessa rajallisuudessaan. Mutta uskontojen sisimmässä voi olla jotain arvokasta, pyhyyden ja kiitollisuuden tuntua."

Kiintoisaa on myös Shevekin ja hänen vaimonsa Takverin rakkauden kuvaus. Kun radikaalit pyyhkivät lattiaa avioliitolla, Le Guin halusi tutkia, mitä kivettyneiden muotojen takana piilee.

"Instituutiot saavat ihmiset rakentamaan muureja ja käyttäytymään naurettavasti. Miehen, naisen ja lasten keskinäinen riippuvuus, välittäminen ja luottamus ovat sitä oikeaa, jota ei voi repiä pois."

Ursula K. Le Guin on scifi-kirjallisuuden guru ja tunnustettu kirjailija. Silti hänkin on saanut kamppailla ennakkoluulojen kanssa.

"Jos nimeesi liitetään jokin genre, se on kuin ennen vanhaan, kun orjien piti käyttää tietyn värisiä vaatteita. Monet kriitikot ja tutkijat ovat edelleen ennakkoluuloisia."

Ennakkoluuloja on myös scifin sisällä. 1980-luvulla puhuttiin "kovasta" ja "pehmeästä" tieteiskirjallisuudesta. Le Guin näkee taustalla reaktion edellisen vuosikymmenen feminismiin.

"Jotkut pitävät insinööri-scifiä arvokkaampana kuin naiskirjailijoiden kiinnostusta mielen sisäisiin avaruuksiin."

Viime vuosina on menty moniarvoisempaan suuntaan. Le Guin on hyvillään Michael Chabonin ja Jonathan Lethemin kaltaisista lajirajojen hämmentäjistä.

Ensi viikolla suomeksi ilmestyy Le Guinin viimeisin scifi-romaani Kahdesti haarautuva puu, johon kirjailija sai inspiraation Maon Kiinan taolaisvainoista.

"Luin tapahtumista jälkeenpäin, tunsin itseni saksalaiseksi, joka ei ollut 'huomannut' keskitysleirejä."

Toinen Le Guinin kevään uutuus Lavinia kertoo sen, mikä jää Vergiliuksen (70-19 eaa.) Aeneis-eepoksesta uupumaan.

"En pyrkinyt feministiseen uudelleenkirjoitukseen. Minua vain kiinnosti pronssikautta elänyt italialaistyttö, jonka piti avioitua keski-ikäisen, voitetusta maasta tulevan soturin kanssa. Samoin roomalaisten uskonnollisuus. He palvoivat paikkojen henkiä ja kotiliettä, elämänsä todellisia voimia."

Le Guin kertoo pitäneensä aina roomalaisia itselleen läheisempinä kuin kreikkalaisia. Siihen on syynsä. Romaanisten kielten jatko-opiskelija Ursula Kroeber oli 1950-luvun alussa matkalla vanhalle mantereelle, kun hän tutustui Queen Mary -laivalla tulevaan mieheensä Charles A. Le Guiniin.

Joka kolisteleekin parhaillaan rappuja alas.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi