Kirjailijalla on yhdeksän henkeä

Anu Kaipainen ei kirjoita muistelmia, mutta suodattaa omaa elämäänsä fiktioon
"On mentävä kettutytön ja konnankin nahkoihin"

Maija Alftan

  Anu Kaipainen seisoo seitsemännen kerroksen parvekkeella eikä häntä huimaa. Alhaalla Sinebrychoffin puistossa käy melske ja kalke, kun puistoa möyritään uusiksi. Kaipaisen kodista on huikeat näköalat Hietalahteen: nostureita, tori, asunnonvälittäjien kielellä merikin näkyy.

"Ja puistossa myydään kaikkea, huumeita, viinaa, huoria. Ei sentään miesprostituoituja, ei ainakaan näin ikääntyneelle naiselle", Kaipainen, 69, sanoo sarkastisesti.

Anu Kaipainen on sanonut

että kirjailija suodattaa aina kokemaansa elämää fiktioon. Hänen uusinta teostaan Granaattiomena lukiessa toivookin usein lujasti, että päähenkilön - äidin, kirjailijan, Kuningatar Hermojalan, Leskikuningattaren - kokemukset todella ovat pelkkää fiktiota. Sen verran rankkoja juttuja ne ovat: kuolemaa, sairauksia, kipuja ja hulluutta, auervaaroja.

"Elämäkerralliseen en todellakaan pyrkinyt, mutta mistä sitä ammentaa aivan aitoa elämänkokemusta muuten kuin suodattamalla itsensä kautta tai sitten lainaamalla muita ihmisiä. Mutta missään tapauksessa tämä ei ole elämäkerta! Sen kiistän ehdottomasti", Kaipainen napauttaa.

Hän kertoo kustantajan pyytäneen "vanhoja" kirjailijoita kirjoittamaan elämäkertojaan, ja Eeva Kilpi , Aila Meriluoto ja Veikko Huovinen ovat kirjoittaneetkin.

"Minä kieltäydyin heti. Jos minä kertoisin kirjoittavani muistelmia, hyvin monet ihmiset pelästyisivät. Minä tiedän niin paljon, kun olen poliitikon elämää seurannut."

Kaipaisen vuonna 1985 kuollut aviomies Osmo oli 1970-luvulla näkyvä demaripoliitikko: kansanedustaja, ministeri, Työväen urheiluliiton puheenjohtaja. Anu Kaipainen oli myös innokas yhteiskunnan riennoissa; hän oli Kauniaisten valtuustossa lähes kymmenen vuotta ja monien kulttuurijärjestöjen johtotehtävissä.

Granaattiomenan kantava

teema on kuitenkin äidin ja homopojan hellän oidipaalinen suhde, joka on käsitelty äidin näkökulmasta.

Kaipainen mietti pitkään ennen kuin uskalsi tarttua Oidipus-aiheeseen.

"Viime syksynä en vielä uskaltanut puhua kustantajalle mitään, jouluna siivosin kaikki paperit työhuoneesta ja ajattelin, ettei tästä tule kirjaa. Tämä on ollut aika hankala kirjoitettava, jos ei heittynyt ihan rehelliseksi, vereslihalle."

"Olen kääntänyt Oidipuksen myytin nurin päin, sillä en ole onnistunut lukemaan millään kielellä äidin näkökulmaa Oidipus-kompleksiin ja -myyttiin. Äiti ei ole puolustautunut, sen on vaan annettu hirttää itsensä." Granaattiomenassa kuningatar Hermojalan nilkkoja kiristää hirvittävä hermosärky. Oidipuksen jalka oli nilkkaraudoissa turvonnut paksuksi, ja siksi hän sai nimen Oidipus, turpeajalka.

Kirjallisuudessa Oidipuksen jalkasairaus on yleensä nimetty jonkinlaiseksi kihdiksi, mutta Kaipaisen mielestä se voisi olla myös neuropatiaa, hermosärkyä. Sitä potee kirjailija itsekin, ei vain fiktiivinen kirjailija.

"Minulla on ollut elämässäni kauheita alhoja ja huikeita nousuja. Aina olen jaloilleni pudonnut niin kuin kissa jolla on yhdeksän henkeä. Nyt olen erittäin hyvässä kunnossa, jalkoja lukuun ottamatta."

Kirja syntyi kahdessa vuodessa. "Minähän en koskaan kirjoita joka vuosi kirjaa, sehän on viihdekirjailijan merkki - no Paavo Haavikko voi kirjoittaa kirjan kahdessa viikossa. Neljäkin vuotta on mennyt kirjaan, kahteenkin kirjaan, mutta kahdessa tämä tuli."

Anu Kaipainen yhdistelee

kirjoissaan mielellään myyttejä ja tarinoita, uutisia, ajankohtaisia asioita.

Kriitikko Pekka Tarkan sanoin: "Kun hän yhdistelee arkitodellisuutta, puhekieltä ja kiistakirjoitusta tarinaan, hän on kuin korttitemppua tekevä taikuri. Aina ohjelmanumero ei suju, usein kirjoissa on sivuja jotka lentävät käsistä hukkateille. Parhaissa teoksissa suoritus ei katkea: kuninkaat ja sotamiehet vaihtavat paikkaa; sopivin kohdin irvistää jokeri, purevan rinnastelun ja hauskuttavan farssin narri. Päällimmäiseksi jää vapautta ja tasa-arvoa puolustava paatos." Granaattiomenaan Kaipainen rakensi Oidipuksen lisäksi toisen antiikin myytin, Antigonen, joka Kaipaisen käsissä on muuttunut mieleltään järkkyneeksi kettutytöksi.

Antigone oli kreikkalaisen tarun mukaan Oidipuksen tytär ja sisar, jolle uskonnon ja omantunnon määräykset merkitsivät enemmän kuin hallitsijan mahtikäsky. Hän yritti haudata taisteluissa kaatuneen veljensä, joka oli hallitsijan mielestä valtion vihollinen. Kun Antigone tuomittiin elävänä suljettavaksi hautaholviin, hän teki itsemurhan.

Kaipaisella kävi siivoojia eräästä siivousfirmasta, ja he olivat kirjailijan mukaan järkiään näitä kilttejä vihreitä kettutyttöjä. "Hyvin vihreitä, rehellisiä, kilttejä ja kunnollisia. En ole onnistunut näkemään kunnottomia nuoria, niitä tässä kirjassa ei ole."

"Toisaalta olen Sirjan, kettutytön, hahmossa kuvannut myös omaa itseäni, olen hänenkin nahoissaan. Kirjailijan on oltava jopa konnien nahoissa!"

"Larin Paraske oli

ihan minusta itsestäni kirjoitettu kirja, samoin Mateli Kuivalatar oli myös alter egoni", Anu Kaipainen sanoo.

Kansanrunous on aina ollut Kaipaisen intohimo. Yksi hänen parhaimmista kirjoistaan, Larin Paraskesta kertova Poimisin heliät hiekat (1979) oli myös bestseller, samoin Magdaleena ja maailman lapset (1969) ja Naistentanssit (1975). Kaikkia näitä kirjoja on myyty kymmeniätuhansia kappaleita.

"Kirjoittaisin mielelläni lisää kansanrunoudesta, mutta tuntuu, ettei se enää kiinnosta eikä kelpaa. Viimeisintä kirjaani Mateli Kuivalattaresta ei paljon ostettu. Mielestäni se on Larin Paraske -teoksen rinnakkaisteos. Se vain jäi jotenkin unhoon - kun on nyt tämä dekkaribuumi", Anu Kaipainen sanoo.

Eikä hän löydä uudesta kotimaisesta kaunokirjallisuudesta kovin paljon hyvää. Kaipainen huomauttaa hieman myrkyllisesti, kuinka WSOY tuottaa näitä "testosteronisia koomisia nuoria mieskirjailijoita".

"Kovasti odotan, että tulee ihan rehellisiä kirjoja tästä yhteiskunnasta ja muusta kuin että mies voi huonosti. Kaikki yleensä voivat kirjoissa kauhean huonosti! Iloa pitäisi olla enemmän, kun meillä nyt on erittäin hyvä yhteiskunta verrattuna moniin muihin maihin", Kaipainen saarnaa.

"Saan varmaan selkääni kun sanon että nyt natisevat kaikki joilla ei ole kännykkää tai jotka eivät pääse matkustamaan ulkomaille. Ja niin kauheissa oloissa kuin me elimme sodan aikana ja jälkeen!"

Romaanien lisäksi

Anu Kaipainen on kirjoittanut näytelmiä. Viime vuonna hän voitti näytelmällään Hämeessä erilaisia Hämäläinen näytelmä -kilpailun.

"Minä nimimerkillä voitin kilpailun ja sitten ihmeteltiin, kuinka karjalainen osaa näin hyvin Tammelan murretta. No, olen opiskellut murteita ja onhan murrekartat."

Kaipainen sanookin, että hän on aina voittanut kaikki näytelmäkilpailut mihin on osallistunut paitsi aikoinaan Kuopiossa Ruusubaletti tuli toiseksi.

Ja onhan Anu Kaipainen kirjoittanut myös runoja ja lauluja. Ihana Nuoruustango on hänen tekstinsä. Kaj Chydenius on säveltänyt kokonaisen sarjan Kaipaisen lauluja, muut eivät ole yhtä tunnettuja kuin Nuoruustango .

Anu Kaipainen paljastaa käyttäneensä salanimeä muulloinkin kuin kilpailuissa: "Olen kirjoittanut iskelmätekstejä, ne on esitetty ja laulettu, mutta enempää en kerro, en." Anu Kaipainen on elättänyt itsensä aina kirjoittamalla ja kirjoittamista hän aikoo jatkaa niin kauan kuin nuppi kestää. Pari aihetta on jo mielessä seuraavia kirjoja varten.

"Jonkun pitäisi kirjoittaa ikääntyneiden seksistä. Minä kannustaisin vanhainkoteihinkin rakkautta - ja ihan seksiä!"

Anu Kaipaisen romaani Granaattiomena ilmestyy 11. syyskuuta.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi