Kirjoittamalla voi pysyä järjissään

Cia Kiiskisen sanat syntyvät unista ja kuvista

Irma Stenbäck

  "Lapsi on elämänmittainen ja ristiriitainen valinta . . . mutta äitiys ei elämäntehtävänä riitä minulle . . . Koti on vankila, työleiri . . . on keitettävä puuroa, aina samalla tavalla", kirjoittaa kevään esikoiskirjailija Cia Kiiskinen , 35, romaanissaan Äitiyspakkaus .

Kiiskisen kirja on kuin hyppy avantoon: ensin kylmää, sitten kuumaa. Lukukokemus on poikkeuksellisen fyysinen, kuten kirjakin.

Kiiskinen on helsinkiläinen kahden lapsen äiti, kuvataiteilija, käsityöläinen, mielisairaanhoitaja. Yliopistossa hän luki pitkään uskontotiedettä, psykologiaa, teologiaa ja lääketieteellisessä psykiatriaa.

Kiiskinen pyrki seitsemän kertaa Ateneumiin ja oli seitsemän kertaa hilkulla päästä sisään. Tänä keväänä sinnikäs sanataiteilija valmistuu Vapaasta taidekoulusta.

Cia Kiiskinen piti ensimmäisen näyttelynsä Galleria Laterna Magicassa 1998. Näyttelyssä oli esillä päiväkirjoista koottu lahja esikoispojalle, luostarisidoksella punottu nelikymmensivuinen kirjaveistos nimeltään Äitiyspakkaus . Uniikkiteos ostettiin Helsingin Rikhardinkadun kirjaston taiteilijakirjakokoelmiin.

Äitiyspakkaus on

kuvaus lapsen syntymästä yksivuotispäivään. Runollisen raju tarina rikkoo helliä äitimyyttejä. Viha ja kuolema ovat kirjassa läsnä siinä kuin rakkaus ja äidinmaito.

"Ruumiin muisti toistaa itseään. Oma varhaislapsuuteni oli betoniin valettu. Vihassa on tärkeää, että uskaltaa ajatella sen loppuun. Vihan ja epämääräisen ahdistuksen voi muuttaa suruksi. Suru on jäsenneltyä tunteen työstämistä. Siitä pääsee ulos", Kiiskinen sanoo.

Esikoisromaani on tekijänsä mukaan lyhytproosaa, fiktiota ja faktaa sekaisin kuten yleensä kaunokirjoissa. Kustantaja ei epäillyt hetkeäkään luokitella teosta muualle kuin kaunokirjallisuuden puolelle. Tyyli ja muoto ratkaisivat.

"Päiväkirjat ovat yleensä tylsiä, narsistisia tunnustuksia. Kirjani ideat sain päiväkirjoistani, jotka kirjoitin äärimmäisessä tunnetilassa äitiyden ensimmäisenä vuonna seitsemän vuotta sitten."

Kiiskinen kirjoittaa kuvat sanoiksi. Hän tunnustautuu intomieliseksi uniennäkijäksi. Unet on kirjoitettava muistiin.

"Jos olisi pakko valita kuvataiteen ja sanataiteen väliltä, valitsisin sanat. Kuvassa on suurempi väärinymmärtämisen mahdollisuus."

Esikoiskirjaansa

Kiiskinen hioi kauan, etsi sanoja, oikeaa muotoa. "Saatoin miettiä yhtä, kahta lausetta viikonkin. Minua kiehtoo tiivis teksti. Kaikki turhat rönsyt pois. Kirjoittamistani on aina sanellut arki. Ei ole ollut aikaa odotella inspiraatiota", Kiiskinen hymyilee.

Monilahjakas esikoiskirjailija lukee aina kun ehtii. Mielikirjailija ylitse muiden on Marguerite Duras. Hermann Hesse koskettaa. Leena Krohnin Matemaattisten olioiden tapettu ihmisruumis ja raatoja syövät hyttyset eivät ikinä unohdu.

Perheen ja luovan työn yhdistäminen on Kiiskisen mielestä vaikeaa. Lapset eivät anna yhtä helposti anteeksi äidin kuin isän poissaoloa, ja ystävätkin varastavat äidin aikaa.

"Lauseet jäävät aina kesken. Suljen oven ja eteisessä odottaa nälkäinen lapsi . . . Kirjoitan vastustaakseni menneisyyden mahtia, kirjoitan jotta en masentuisi enkä satuttaisi ketään."

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi