Kuinka näyttely määrittelee teoksen taiteeksi

Kuvataideakatemian uusi rehtori Maria Hirvi-Ijäs pohtii väitöskirjassaan taidenäyttelyä paikkana ja eleenä

  Maria Hirvi-Ijäs (s. 1962) istuu tyylikkäänä harmaassa housuasussaan Kuvataideakatemian rehtorin huoneessa. Olemus on määrätietoinen: Hirvi on aloittanut tammikuussa rehtorina, joskin hän on tänä keväänä vielä osa-aikainen.

Syynä on toinen virka, jonka kanssa hän jakaa aikaansa tämän kevään ajan fify-fifty.

Maria Hirvi on myös teorian ja aatehistorian professori Tukholman Kuninkaallisessa taidekorkeakoussa. Hän jättää työnsä siellä kahden vuoden jälkeen kevään lopulla.

Tukholma on toinen kotikaupunki: perheellä on asunnot siellä ja Helsingissä. Hän opiskeli 1980-luvulla taidehistoriaa Tukholman yliopistossa.

Eskilstunassa lapsuutensa viettänyt Hirvi on lähtöisin ruotsinsuomalaisesta kodista.

Vanhemmat olivat muuttaneet Ruotsiin 1950-luvulla työn perässä. Kotona oli aina puhuttu suomea, jonka opiskelua Maria Hirvi jatkoi Helsingissä 1980-90 -lukujen vaihteessa.

Hän jatkoi täällä myös taidehistorian opintojaan, aloitti toimittajan työt ja rupesi kirjoittamaan taidekritiikkejä ja kolumneja Hufvudstadsbladetiin. 1990-luvun puolivälissä hänet kiinnitettiin näyttelykuraattoriksi Nykytaiteen museoon.

Työt Kuvataideakatemian rehtorina ja Konsthögskolanin professorina liittyvät tulevien taiteilijoiden koulutukseen. Taiteilijoiden kanssa Hirvi työskenteli aikoinaan myös Kiasman kuraattorina.

Hirven taidehistorian väitöskirja Den framställande gästen. Om konstverkets presentation i den moderna konstutställningn käsittelee taiteilijoiden teosten esillepanoa ja taidenäyttelyitä. Se tarkastetaan tänään Helsingin yliopistossa.

Väitöstilaisuuden keskustelusta voi odottaa älyllistä. Vastaväittäjänä on Ruotsiin asettunut suomenruotsalainen taidehistorioitsija, filosofian tohtori Tom Sandqvist, joka hoiti 1990-luvulla samaa Tukholman taidekorkeakoulun teoriaprofessorin virkaa kuin Hirvi nyt.

Tutkimuksessaan Hirvi pohtii näyttelyjen vaikutusta siihen, miten ihmiset muodostavat käsityksensä taiteesta ja sitä, mitä kaikkea taide voi olla. Hänen näkökulmastaan taidenäyttely on paitsi paikka myös retorinen ele: kiinnostavaa on, miten taiteesta viestitään ja miten taide viestii itse.

Väitöskirjansa esipuheessa hän kertoo, että tutkimuksen lähtökohtana on "enemmän turhautuminen kuin ihastuminen".

"Niinä vuosina, jolloin tein yhdessä taiteilijoiden kanssa heidän näyttelyitään, kokemusta valmiista näyttelystä leimasi ihastuminen."

"Sitä vastoin olen ollut turhautunut ollessani kyvytön kommunikoimaan suhdettani teosten näytteillepanoon. Kun olen huomannut, etteivät sanat riitä. Tämä työ on ollut siis yritys löytää sanat", hän kirjoittaa.

Hirvi oli myös huomannut, ettei taiteen tutkimuksessa ole juurikaan tutkittu taidenäyttelyä taiteen ja katsojan välisenä kohtauspaikkana.

"Pohdin työssäni sitä, millä tavalla taide tulee taiteeksi. Miten me kohtaamme taiteen ja miten me käytämme sitä. Problematisoin sitä, miten näyttely toimii kehyksenä, kynnyksenä tai agorana. Ne ovat erilaisia tapoja rajata taide tiedoksi tai tarinaksi, tapoja panna taide pakettiin", hän määrittelee väitöstilaisuutta edeltävänä päivänä.

Ateneumin ja myöhemmin Kiasman Ars-näyttelyt ovat taiteen paikkoina agoroita, samoin kuin esimerkiksi Kasselin suuret Documentat.

"Agorassa tuodaan ajankohtaisia asioita yhteen keskustelun pohjaksi, yksityisiä asioita julkiseen tilaan. Agora voi olla myös poliittinen paikka marginaalissa oleville, niille, jotka eivät ole saaneet ääntään kuuluviin."

Kirjassaan hän esittelee kolme tapaustutkimusta, joiden kautta hän käsittelee sitä, miten taidenäyttelyjen käytäntöjä on kyseenalaistettu 1900-luvun taiteessa. Ensimmäinen on Mile of String -teos, jonka Marcel Duchamp toi häiritsevänä elementtinä First Papers of Surrealism -näyttelyyn New Yorkissa 1942.

Toinen on Barnett Newmanin New Yorkin Guggenheim-museossa 1966 esittelemä The Stations of Cross -maalaussarja. Kolmanneksi hän on valinnut Thomas Hirschhornin Bataille Monumentin, joka nähtiin Kasselin Documentassa kesällä 2002.

Kaikissa tapauksissa kyse on ollut taiteen perinteisiä esitystapoja eri tavoin kyseenalaistavista ja haastavista teoksista. Esimerkiksi Hirschornin lähtökohtana oli yhdistellä arkea, kuvanveiston moninaisia muotoja, yhteiskuntaa ja taloutta.

"Hirschornin teos toimi poliittisena kannanottona. Teos oli samaan aikaan kirjasto, sosiaalitila, tv-studio ja kahvila", Hirvi toteaa.

Kuvataideakatemian rehtorina Maria Hirvi muistuttaa johtavansa "Suomen ainoaa kuvataideyliopistoa".

"Kuvataideakatemia ei ole taiteilijan ammattiin valmistava ammattikorkeakoulu vaan taideyliopisto, jonka opetuksessa yhdistetään käytäntöä ja teoriaa. Täällä annetaan yliopistokoulutusta taiteilijoille."

Hän sanoo haluavansa kehittää Kuvataideakatemiassa erityisesti taiteellisen tutkimuksen tasoa.

Maria Hirvi-Ijäs: Den framställande gesten. Om konstverkets presentation i den moderna konstutställningen. Raster förlag. 325 s.

 Maria Hirvi-Ijäksen taidehistorian väitöstilaisuus Helsingin yliopiston pienessä juhlasalissa (Fabianinkatu 33) tänään kello 12.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi